Pink Flamingos: Oodi saastalle
Kuva: Pink Flamingos, Dreamland Productions, 1972
Tuisku Penttilän juttusarja tarkastelee joukkoa sateenkaarielokuvan klassikkoja sekä tuntemattomampiakin teoksia, ja tutustuu sateenkaarihistoriaan niiden kautta. Kuinka vahvasti ajan hammas on kyseisiä filmejä puraissut? Miten nämä elokuvat avautuvat nykykatsojalle? Juttusarjan ensimmäisessä osassa on käsittelyssä pahamainen kulttiklassikko Pink Flamingos.
Huomautus: Pink Flamingos on sateenkaarielokuvan klassikko, joka sisältää useita shokeeraavia ja väkivaltaisia elementtejä. Teksti ei sovellu nuorille tai herkimmille lukijoille.
Pink Flamingos (1972) on pahamaineinen kulttielokuva, ja ensimmäinen osa kulttimaineen saavuttaneen ohjaaja John Watersin ”Roskatrilogiaa”, jonka muut osat ovat Female Trouble (1974) ja Desparate Living (1977). Elokuvilla ei ole varsinaisesti mitään muuta yhteistä kuin tekijätiimi ja teemat. Teemat pyörivät ulkopuolisuuden, epäsovinnaisuuden ja yhteiskunnan asettamien normien romuttamisen ympärillä. Elokuvien päähenkilöt ovat pikkurikollisia, jotka rakastavat elämäntyyliänsä kaikella antaumuksella. Kuten vanha sanonta sanoo: ”Be gay, do crime”.
Avoimesti homo John Samuel Waters Jr. on amerikkalainen elokuvaohjaaja, jonka tunnetuimpia töitä ovat Hairspray (1988) ja Cry-Baby (1990). Waters kiinnostui jo varsin nuorena esittävistä taiteista. Robrt L. Pela (sic) kirjoittaa kirjassaan Filthy, että nuori Waters esitti jo seitsemänvuotiaana ikätovereilleen väkivaltaisia nukketeatteriesityksiä elokuvan Lili innoittamana. Hänen ensimmäinen kokopitkä elokuvansa on vuoden 1969 Mondo Trasho, jonka pääsosassa esiintyy drag-artisti Divine. Divine myös näyttelee Babs Johnsonin roolin Pink Flamingoesissa.
Divine järjesti usein kalliita juhlia, joissa hän esiintyi näyttelijä Elizabeth Taylorin innoittamissa drag-asuissa. Näiden juhlien kautta hän keräsi laajan ystäväpiirin, ja tapasi Watersin 1960-luvun puolessa välissä. Tämä ystäväporukka, joista tunnetuimmat lienevät Watersin ja Divinen lisäksi myös muun muassa Mink Stole, Mary Vivian Pearca ja Pat Moran, alkoivat luomaan underground-elokuvia 8 mm:n kaitafilmikameralla, ja usein varastettujen filmikelojen voimin. Elokuva elokuvalta Watersin ja tämän Dreamlandereiksi kutsutun ystäväporukan kokemus ja taito karttuivat, kunnes eräs pieni elokuvastudio nimeltään New Line Cinema päätti ottaa Watersin seuraavan elokuvan leivitykseen.
Pink Flamingos, lajityypiltään eksploitaatioelokuva, on intensiivinen elokuvakokemus. Yksi sen tavoitteista on ällöttää ja shokeerata katsojaansa yliampuvilla tavoilla, jotka pyörivät useiden tabujen, kuten insestin, seksuaalisen väkivallan, eläinrääkkäyksen ja kannibalismin ympärillä. Tästä huolimatta – tai juuri sen takia – se onnistuu kuitenkin sanomaan jotain syvällistä ja merkittävää. Elokuvan kantava teema on autenttisuuden ja tekopyhyyden välinen konflikti, shokeeraavasta ja usein ällöttävästä sisällöstä huolimatta . Tämä konflikti esitetään satiirisena kuvauksena, jonka pääosassa ovat 70-luvun valtavestön kauhukuvista revityt karikatyyrit sateenkaari-ihmisistä, mielenterveyspotilaista ja muista syrjäytyneistä ihmisryhmittymissä. Nämä samat kauhukuvat elävät ikävä kyllä edelleen, eritoten konservatiivisempien ihmisten mielissä.
Elokuvan tarinan voi summata seuraavanlaisesti: Rikollinen ja ’maailman saastaisin ihminen’ Divine (Divine), joka tunnetaan myös nimellä Babs Johnson, asuu pienessä asuntovaunussa Marylandin Phoenixin laitamilla yhdessä mieleltään järkkyneen äitinsä Edien (Edith Massie), poikansa Crackersin (Danny Mills) ja matkakumppaninsa Cottonin (Marry Vivian Pierce) kanssa. Babsin saastaisimman ihmisen titteli ärsyttää keskiluokkaista pariskuntaa Connie ja Raymond Marblea (Mink Stole ja David Lochary), joiden mielestä heidän kuuluisi saada tämä titteli, onhan heidän ydinbisneksensä sentään vauvatehtailu, jossa kidnapatut naiset synnyttävät henkensäkustannuksia lapsia lesbopareille. Marblet, jotka ovat kaateellisia Babsin saamasta huomiosta, alkavat eskaloimaan tilannetta useilla tavoilla, jotka kulminoituvat Johnssonien asuntovaunun tuhopolttoon.
Tämä on Babsille liikaa, ja hän päättää lopulta etsiä Marblet käsiinsä, ja lopulta löytävää Marblejen vauvatehtaan. Vapautettuaan naiset ja kastroituaan Marblejen palvelijan, Johnssonit virittävät ansan. Marblet kidnapataan näytösoikeudenkäyntiä varten, jota tiedotusvälineet on kutsuttu seuraamaan. Oikeudenkäynnin lopuksi Babs teloittaa puuhun sidotut Marblet pistoolilla ja pakenee perheensä kanssa Baltimoreen. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Babs syö tuoretta koiranulostetta.
Elokuvan graafisuus ja shokeeraavuus ovat tietoisia valintoja Watersilta, sillä elokuva tehtiin vain 12 000 $:n budjetilla, eikä Watersilla ollut käytössä oikeastaan mitään muuta kuin elokuvan tekoon tarvittavat välineet ja oma kaveriporukkansa. Ainoa tapa saada elokuvaan jonkinlaista spektaakkelia oli yliampuvuus. Lähes kaikki elokuvassa nähtävä on tapahtunut oikeasti kameran edessä, lukuisia henkirikoksia lukuun ottamatta.
Yliampuvuuteen vaikutti muista elokuvista ammennetun lisäksi myös Watersin elämäkokemukset. Hän vietti usein aikaa syrjäytyneiden tai työväenluokkaisten baltimorelaisten kanssa, ja tunsi suurempaa yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan ylemmän keskiluokan sijaan, johon hänen perheensä kuului. Hänen aikansa kului ystävien, huumeiden ja underground-elokuvien parissa. Vaikka Waters opiskelikin kolme kuukautta New Yorkin yliopistossa elokuvan tekoa, hän turhautui pian yliopistomaailman jähmeyteen ja elokuviin, joita heidän piti opintojensa ohella katsoa. Hänet lopulta potkittiin ulos huumeiden takia.
Perinteisillä meriiteillä arvioituna Pink Flamingos ei ensisilmäyksellä vaikuta vakavasti otettavalta elokuvalta. Sen tekninen ulosanti on vaatimatonta, näyttelijäsuoritukset pökkelöitä ja yliampuva juoni kruunaa koko kakun. Tämän takia elokuva kuitenkin saavuttaa jotain mitä useimmat Hollywoodin sarjatuotannot voivat vain unelmoida: se on rehellinen ja autenttinen kertomus, joka nostaa yhteiskunnan syrjäytyneet ja outolinnut sankareiksi, jotka taistelevat omalla häiritsevällä tavallaan porvarillista teeskentelyä ja tekopyhyyttä vastaan. On kuitenkin syytä muistaa, ettei elokuvan sankarien ole varsinaisesti tarkoitus olla esikuvia, vaan ennemminkin 70-luvun karikatyyrejä syrjäytyneistä sateenkaari-ihmisistä, jotka taistelevat yhtä karrikoituja pikkuporvareita vastaan.
Babsin perheenjäsenet ovat monia asioita, mutta he ovat niitä autenttisesti omana itsenään muista piittaamatta, ja kuten Babsin suuret syntymäpäiväjuhlat osoittavat, aidosti rakastettuja. He ovat osa laajempaa yhteisöä muiden hylkiöiden kanssa. Vastaavasti Marblet toimivat lähinnä yksin, ja käyttävät omaa rahallista asemaansa hyväkseen lähinnä kiusatakseen Johnssoneita sekä alistaakseen ja hyväksikäyttääkseen heikompiosaisia, mikä korostuu etenkin heidän ristiinpukeutuvassa palvelijassaan Channingissa (Channing Wilroy), sekä lukuisissa heidän uhreikseen joutuvissa naisissa. Kaikesta huolimatta Marblet ovat silti säälittäviä teeskentelijöitä, jotka pelkäävät ja halveksivat autenttista ”saastaa”. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa Raymond pakenee vilauttelun kohteeksi valikoitunutta naista ainoastaan siksi, että tämä vilautti omaa penistään vastauksesi Raymondin irstailulle.
Edellä mainittu konflikti aitouden ja teeskentelyn välillä heijastelee sitä tapaa, jolla LHBTQ+ yhteisö joutuu kamppailemaan olemassaolostaan tekopyhää yhteiskuntaa vastaan. Kuten elokuvasta näkee, heteronormatiivisen yhteiskunnan ja sateenkaarikansan vastakkainasettelu on ikivanha, vaikka se onkin nykypäivänä ottanut huomattavan erilaisen muodon. Mikä 1970-luvulla oli taistelua oikeudesta ilmaista itseään ja tasa-arvosta lain silmissä, on 2020-luvulla ottanut uusia muotoja vanhojen konfliktien rinnalle, kuten sateenkaarikapitalismin, jossa yhtäältä yritykset yrittävät myydä sateenkaarikansalle kirjavia hiirenkorvia, ja toisaalta käyttää tukuittain rahaa saavutettujen oikeuksien polkemiseen.
Jopa elokuvan pahamainen loppu ulosteiden syönteineen, on osa tätä teemaa. Ennen teloitusta toimittajat kysyvät Babsilta tämän poliittisista kannoista, ja vastaukseksi he saavat tämän, pieneksi meemiksi nousseen vastauksen:
”Kill everyone now! Condone first degree murder! Advocate cannibalism! Eat shit! Filth is my politics! Filth is my life!”
”Tappakaa kaikki heti! Laillistakaa ensimmäisen asteen murha! Edistäkää kannibalismia! Syökää paskaa! Saasta on aatteni! Saasta on elämäni!”
Babs on murhaaja, kannibaali, ja ulosteensyöjä, mutta hän on samalla kaikkea tätä täysin autenttisesti. Tämän takia hän todellakin on maailman saastaisin ihminen, jotain mistä Marblet voivat vain unelmoida.
Myös tapa, jolla elokuva kuvaa perhedynamiikkoja on yllättävän koskettava. Vaikka elokuvassa Johnssonit ovatkin verisukulaisia, voi heidän välisen suhteensa helposti tulkita ns. löydetyksi perheeksi, johon moni sateenkaari-ihminen voi ehkä samaistua. Edien oudot mieltymykset muniin, tai selkeä henkinen taantuminen eivät tee hänestä yhtään vähäisempää perheen jäsentä, saatikka estä tätä löytämästä rakkautta, kuten hänen ja munamiehen (Paul Swift) romanssi osoittaa.
Kaikesta huolimatta elokuvan shokeeraavuus myös osin ampuu hieman itseään jalkaan, jopa siihen pisteeseen, että shokkisisältö oli lähellä pilata oman elokuvanautintoni. Vaikka Johnssonit ovatkin elokuvan sankareita, ei heitä voi hyvällä omatunnolla kutsua hyviksi ihmisiksi. Crackers muun muassa raiskaa Marblejen lähettämän vakoojan Cookien käyttämällä elävää kanaa työkalunaan, joka kuolee prosessin aikana. Ja kuten edellä mainittua, Crackers ja Babs harrastavat keskenään suuseksiä, vaikka kyseessä on mitä ilmeisemmin äiti ja (täysi-ikäinen) poika. Kyseinen kohtaus oli jopa näyttelijöille liikaa, ja sen kuvaaminen oli ilmeisesti yksi niistä syistä, joiden takia Mills ei ole esiintynyt missään muussa elokuvassa tämän jälkeen. Alun perin elokuvassa oli myös sivuhahmona uusnatsi nimeltä Patty Hitler (Pat Moran), jonka myötävaikutuksesta Babsin perhe onnistuu etsimään Marblet käsiinsä. Vaikka Pattyn leikkaaminen elokuvasta aiheuttaakin juoniaukkoja, itse koen, että hahmon leikkaaminen elokuvasta oli loppupeleissä oikea ratkaisu. Kaiken tämän kritiikin keskellä on syytä muistaa, että rosoinen elokuva heijastelee aikansa useita queer- ja muita alakulttuureja. Nykyaikana on helppo unohtaa, että miten 50 vuotta sitten homoseksuaalit ja transsukupuoliset nähtiin yhteiskunnan silmissä lähinnä luopioina ja friikkeinä, jonka vuoksi silloinen sateenkaariyhteisö omivat tämän kaiken ja käänsivät sen ylpeyden aiheeksi.
Kun ensimmäisen kerran katsoin elokuvan, tiesin vain sen pahamaineisuudesta, mutta en oikeastaan mitään muuta. Aliarvioin pahemman elokuvan intensiivisyyden, ja minun piti pitää useita taukoja eräiden kohtausten välillä, että pystyin katsomaan koko elokuvan. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin inhonneeni sitä. Niille, jotka pitävät makaabereista elokuvista, kyseessä on elokuvakokemus vailla vertaa. Valuvioistaan huolimatta se onnistuu tavoitteissaan ja tekee samalla jotain, mistä moni shokkikomedia voi vain haaveilla: se on kestänyt aikaa, ja on edelleen yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään 50-vuotta sitten. Samalla se myös on erittäin hyvä aikakapseli 70-luvun alkupuolelle, mutta tämä on myös yksi elokuvan heikkouksista nykykatsojan näkökulmasta. Vaikkei elokuva varsinaisesti yritä demonisoida sen kuvaamia vähemmistöjä, on aika ajanut representaation osalta sen ohi.
Tästä huolimatta itse henkilökohtaisesti pidin siitä, miten se nostaa sankareiksi ne henkilöt, joita yhteiskunta vieroksuu. Ei hullummin vanhalta underground elokuvalta, jonka perimmäinen tarkoitus oli ensisijaisesti aiheuttaa katsojissaan lähinnä inhoa ja puistatusta.
