Kirja-arvostelu: ”Rakastan ihmistä” pohtii biseksuaalisuutta, mutta ei pääse pintaa syvemmälle

Kirja-arvostelu: ”Rakastan ihmistä” pohtii biseksuaalisuutta, mutta ei pääse pintaa syvemmälle

Teksti: Lyyra Virtanen Kuvituskuva: Apila Pepita / Kustantamo S&S

Suomen kielellä löytyy hyvin vähän tietokirjallisuutta seksuaalisuuden moninaisuudesta. Tätä ongelmaa pyrkii osaltaan ratkaisemaan Janne Ahjopalon ja Olga Palon kirja, mutta miksi ihmeessä se on niin lyhyt?

Janne Ahjopalon ja Olga Palon tietokirja Rakastan ihmistä – keskusteluja biseksuaalisuudesta (S&S, 2020) rakentuu alaotsikkonsa mukaisesti kirjoittajien välisestä dialogista ja kirjaa varten haastateltujen ihmisten kertomuksista. Kirjoittajat eivät keskity pohtimaan omaa identiteettiään, mutta mainitsevat kuitenkin johdannossa, että ovat itse ei-heteroita – Ahjopalo kirjoittaa olevansa väsynyt kaikkiin määritelmiin ja olevansa mielellään ”Janne vain”. Lähtökohtana tämä on erittäin hyvä; kukapa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ei olisi kyllästynyt siihen, että cisheterot kirjoittavat meistä?

Rakastan ihmistä pyrkii selittämään, mitä biseksuaalisuus on, ja tarkemmin: mitä eri ihmiset tarkoittavat, kun sanovat olevansa biseksuaaleja? Keskusteluissa nousee ilmi, kuinka vahvasti homo-hetero -jako elää paitsi sateenkaariyhteisön sisällä, niin myös ylipäätään länsimaisessa kulttuurissa. Usealla haastateltavalla on kokemus siitä, ettei heidän identiteettiään oteta tosissaan: jos nainen seurustelee toisen naisen kanssa, täytyy tämän olla lesbo, mutta jos seuraava kumppani on mies, on tämä sitten ulkopuolisten silmissä muuttunut heteroksi. Teoksen yksi kantava teema onkin se, miten näkymätöntä ja vähäteltyä biseksuaalisuus on edelleen yhteiskunnan eri osa-alueilla, vaikka tietoisuus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kasvaakin koko ajan.

Teos on jaettu kuuteen lukuun, jotka käsittelevät esimerkiksi kaapista tulemista, ihmissuhteita ja itsemäärittelyä. Pituutta teoksella on vain 124 sivua, mikä ei olisi välttämättä ongelma, jos tietokirjan aiheena olisi jokin yksiselitteisempi aihe. Ahjopalo toteaa itsekin johdannossa, että kirja ei ole kattava kuva biseksuaalisuudesta, eikä sellaista olekaan ehkä mahdollista luoda. Kuitenkin teoksessa sivutaan niin monia eri teemoja, että olisi ollut hedelmällisempää pureutua niihin syvällisemmin, tai sitten rajata aihetta tarkemmin. 

Teos jää lyhyytensä takia vain pintaraapaisuksi ja teksti tuntuu loppuvan kesken, kun lähdemateriaalia ja keskustelunaiheita olisi varmasti riittänyt enemmänkin. Vaikka kirjassa haastatellaan suomalaisia biseksuaaleja, siinä silti sivutaan esimerkiksi englanninkielisiä tv-sarjoja, joissa biseksuaalisuus esiintyy jollain tavalla. Mukaan nostetaan varoittava esimerkki 90-luvun Sinkkuelämää-sarjan kohtauksesta, jossa muun muassa Carrie sanoo paljonpuhuvasti: “I’m not even sure bisexuality exists, I think it’s only a layover on the way to Gaytown”. Kirjoittajat toteavat, että samanlaisia stereotypioita tulee vastaan sekä kirjaa varten haastateltujen ihmisten jokapäiväisessä elämässä että edelleen viihteessäkin, kuten 2010-luvun Girls-sarjassa. Toisaalta Broad City -sarja esitetään hyvänä representaationa, koska “siinä biseksuaalisuus nähdään luontevana osana elämää”. Olisi kiinnostanut lukea vaikka kokonaisen luvun verran aiheesta ja myös enemmän siitä, miten Suomen populaarikulttuurissa biseksuaalisuus näkyy.

Teoksessa puhutaan paljon seksuaalisesta halusta ja sen kohdistumisesta eri sukupuoliin, mutta olisi ollut tärkeää haastatella sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ole ylipäätään kiinnostuneet seksistä. Toki teoksen nimessä on rajattu aihe biseksuaalisuuteen, mutta teos käsittelee myös biromanttisuutta: ihastuminen ja rakastuminen ovat paljon esillä. Haastateltavaksi olisi varmasti löytynyt sellainen henkilö, joka esimerkiksi ihastuu moneen eri sukupuoleen (eli on biromanttinen) mutta kokee seksuaalista vetoa vain yhtä sukupuolta kohtaan (eli on esimerkiksi homoseksuaali), tai henkilö, joka on biromanttinen ja aseksuaali (eli ei koe seksuaalista kiinnostusta).

On ehkä paradoksaalista, että kirjoittajat pyrkivät kyseenalaistamaan myyttiä biseksuaalien hyperseksuaalisuudesta, mutta silti keskustellaan paljon siitä, millaisia seksikokemuksia haastateltavilla on. Erään haastateltavan kommentti siitä, miten penis kiihottaa tätä enemmän kuin vagina, on toki validi itsessään eikä haastateltavien kommenttien editointi olisi kovin eettistä, mutta genitaalikeskeisyys tuntuu asiaan kuulumattomalta. Keskustelun aiheena kuitenkin pitäisi olla se, miten ihmiset kokevat vetoa eri sukupuolten edustajia kohtaan, eikä genitaaleilla ole tekemistä sen kanssa, mitä sukupuolta ihminen on. Vaikka joku haastateltavista näkisi asian näin, olisi mielestäni kirjoittajien tehtävä haastaa tätä näkemystä ja esittää tutkimustietoa ja faktoja asiaan liittyen.

Kirjan nimi, Rakastan ihmistä, voi herättää turhautumisen tunteen – taasko tämä sama kulunut lentävä lause siitä, että biseksuaali “rakastuu ihmiseen, ei sukupuoleen”? Väitettä on kyseenalaistettu monesta eri suunnasta, koska eivät kai romanttisen rakkauden tunteet ihmisillä ylipäätään kohdistu kenelläkään sukupuoleen seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta, vaan nimenomaan toiseen ihmiseen? Kirjassa kyllä käy ilmi, että monilla biseksuaaleillakin on preferenssi sukupuolten suhteen, mutta toisille sillä taas ei ole ollenkaan väliä. Teoksen nimi saattaa toisaalta olla viittaus erään haastateltavan puheenvuoroon, jossa hän sanoo: “Ihastun ihmiseen, eikä sukupuoli ole minulle määrittävä tekijä.” Joka tapauksessa nimivalinta ei ole ehkä osuvin mahdollinen, koska se voi johtaa potentiaalista lukijaa harhaan kliseisyydellään.

Palo kirjoittaa viimeisessä luvussa, että hän toivoo teoksen herättävän ajatuksia myös niissä, joiden ”elämään biseksuaalisuus ei suoraan tunnu liittyvän”. Teoksen punaisena lankana tuntuukin alusta loppuun asti kulkevan herättelyn teema: herätellään ihmisiä pohtimaan omaa identiteettiään, mutta myös sitä, miten kohtelee toisia ihmisiä ja minkälaisia ennakkoluuloja itsellä ehkä on biseksuaaleja kohtaan. Esiin nousee useasti myös kysymys siitä, onko ylipäätään tarpeellista määritellä itseään mihinkään lokeroon. Kirjassa tuodaan tälle yhdeksi vaihtoehdoksi termi queer, joka on kattotermi kaikille seksuaaliselta suuntautumiseltaan tai sukupuoleltaan epänormatiivisille ihmisille; ei tarvitse määritellä itseään niin tarkasti, toisaalta sanaa käyttämällä voi välttää myös biseksuaalisuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja.

Rakastan ihmistä välittää paljon hyvää tietoa biseksuaalisuudesta, joten sen voisi pienellä varauksella antaa luettavaksi sateenkaariyhteisön ulkopuolisellekin ihmiselle. Myös biseksuaaliselle lukijalle, ainakin allekirjoittaneelle, oli virkistävää lukea muiden, eri taustoista tulevien ja eri elämäntilanteessa olevien biseksuaalien tarinoita. Apila Pepitan kuvitus on kirjan parasta antia, piirrokset ovat hauskoja, osuvia ja koskettavia! Suosittelisin kirjaa erityisesti kaikille niille, joita biseksuaalisuus on joskus hämmentänyt tai mietityttänyt – kosketti aihe sitten suoraan itseä tai ei.

Muokattu 20.4.2020: lisätty otsikkoon sana ”Kirja-arvostelu”

Kirjoittaja