Translapset ansaitsevat turvallisen tilan
Kuva: Simon Rae, Unsplash. Kuvituskuva ei liity tekstiin.
17-vuotias Oliver Tuhka Sirius kirjoittaa siitä, millaista on olla transsukupuolinen nuori, ja miten translapset ja -nuoret tulisi hänen mielestään kohdata.
Kirjoitus on julkaistu alunperin englanniksi, ja sen on Kehrääjälle kääntänyt Amanda. You can read this text in English here.
Olin 13-vuotias, kun tyttöystäväni tuli minulle kaapista transtyttönä. Se oli muistaakseni ensimmäinen kerta, kun olin edes kuullut transsukupuolisuudesta. Se sai jotakin klikkaamaan. Vietin vuoden 2016 oman identiteettini tutkimiseen, mutta kun vihdoinkin sain sen selvitettyä, kunnianhimoiset unelmani murenivat.
Nimittäin äitini oli myös saanut sen selville. Ja tuli kotiin huutaen siitä. Kolme tuntia putkeen. Samalla kun olin sängyssäni kiireinen paniikkikohtaukseni kanssa, koska en todellakaan ollut valmis kertomaan hänelle. En vieläkään tiedä miten hän sai sen tietää, enkä ole vaivautunut kysymään. En ole oikeastaan sen jälkeen vaivautunut kysymään häneltä oikein mitään tärkeää, koska “koti” ei ole minulle enää turvallinen ympäristö. Ei ole ollut sen tapahtuman jälkeen.
Neljä vuotta myöhemmin olen aivan kohta täyttämässä 18 ja silti transsukupuolinen – yllätys! Nämä vuodet olisivat ehkä olleet paljon helpompia meille kaikille, jos äitini olisi halunnut tehdä työnsä vanhempana ja olla minulle tukena, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. En odota näkeväni häntä enää. Olen muutenkin löytänyt jo uuden perheen.
En ole yksin kokemusteni kanssa. On aika epätavallista, että translapsi kaapista tultuaan saisi lämpimän ja hyväksyvän vastaanoton. Jotkut alussa paheksuvat vanhemmat muuttavat myöhemmin mieltään, kun ovat ehtineet totutella ajatukseen translapsesta, jotkut eivät koskaan. Vaikka jotkut muuttavatkin lopulta mieltään, kehittyvälle lapselle ei ole kovin ihanteellista kokea missään kohtaa tunnetta siitä, etteivät vanhemmat rakastaisi tätä.
Ei pitäisi olla 17-vuotiaan tehtävä selittää tätä aikuisille. On selvää, että lapsi tai teini-ikäinen vielä selvittää omaa identiteettiään, ja hänen pitäisi antaa kokeilla asioita turvallisessa tilassa itsensä piilottamisen sijaan. On OK kokeilla eri asioita ja leikkiä sukupuoli-ilmaisulla ja identiteetillä. Lapsella tulisi olla tila kokeilla erilaisia pronomineja, nimiä, vaatteita, kaikkea! Jos hän päättää, ettei joku asia toimi, se käy hyvin. Jos hän päättää, että joku asia toimii, se käy myös.
Monet vanhemmat vaikuttavat kamppailevan sen väärinkäsityksen kanssa, että transihmisen tai sukupuoltaan kyseenalaistavan täytyisi heti aloittaa lääketieteelliset hoidot. Oikeastaan transihmisten ei tarvitse transitioitua lääketieteellisesti ollenkaan, elleivät he sitä halua, ja iso osa transitioitumista on sosiaalista ja juridista. Kaiken lisäksi kukaan ei yritä pakottaa leikkauksia tai hormoneja 14-vuotiaalle. Sen ikäinen lapsi voi saada hormonisalpaajia, joilla ei ole pysyviä vaikutuksia ja antavat lapselle vain enemmän aikaa miettiä identiteettiään. Lapsi voi valita lopettavansa ne myöhemmin elämässään, ja jatkaa elämäänsä ilman lääketieteellisiä hoitoja, tai jatkaa hormonikorvaushoitoihin, jos ajattelee niitä tarvitsevansa.
Transitioitumiseen ei ole mitään painetta. Sen sijaan painostus kohdistuu transitioitumisen välttämiseen tai jopa transitioitumisen jälkeiseen sukupuolenkorjaushoitojen perumiseen, detransitioon. Suurin osa sukupuolenkorjaushoitojen peruneista tekee sen syrjinnän takia tai koska kärsii muista sosiaalisista ongelmista. Moni transitioituu uudelleen myöhemmin elämässään.
Toinen yleinen väärinkäsitys on se, että transsukupuolisuus olisi tarttuvaa. Ensisilmäyksellä voi näyttää siltä, että keskusteltuaan transihmisen kanssa “rakastettu poikasi” haluaakin mekon, mutta todennäköisesti vasta tämän keskustelun kautta lapsesi löysi ensimmäistä kertaa sanat joilla kuvailla sitä, mitä on tuntenut jo pidemmän aikaa, ja että tämä tunne on täysin normaalia. Vasta tällöin hän on voinut tuntea rohkeutta tulla ulos kaapista. Meillä transihmisillä ei ole hyvää representaatiota mediassa, jos ollenkaan, emmekä opi tällaisia asioita koulussakaan. Ei ole vaikea löytää ihmistä, jolla ei ole aavistustakaan, mitä transsukupuolisuus edes oikeastaan tarkoittaa.
Opetusta transihmisistä ei pitäisi myöskään järjestää vain transihmisille. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole tietoa transasioista, vaikka melkein kaikki tulevat elämässään tapaamaan useita transihmisiä. Kun translapset tulevat ulos kaapista, heidän vanhempansa eivät tiedä asiasta mitään, ja voivat verkosta tietoa etsiessään päätyä transvastaisten tahojen sivuille tai nähdä muuta virheellistä tai harhaanjohtavaa tietoa transihmisistä. Ei tarvita neroa näkemään kuinka vahingollista tämä on.
Oman lapsen pakottaminen siihen, ettei tämä kommunikoisi transihmisten kanssa, on ikävää kaikille osapuolille. Transihmisten ei pitäisi joutua elämään erossa muusta yhteiskunnasta tai peitettyinä lasten näkyviltä, koska pilaisimme heidät tai jotain. Juuri tätä retoriikkaa käytettiin (ja käytetään edelleen joissain paikoissa) oikeuttamaan homoseksuaalisten ihmisten eristämistä julkisuudesta, ja toivon, että suurin osa ihmisistä nykypäivänä ymmärtää, etteivät ihmiset muutu homoiksi homon nähdessään.
Lopulta translapset haluavat vain olla onnellisia omana itsenään. Turvallinen tila, jossa voi omien vanhempiensa tukemana olla oma itsensä, voi olla elämän mullistava asia. Kun joku tulee ulos kaapista, tai kertoo sinulle että kyseenalaistavat sukupuoltaan, tärkein asia jota he tarvitsevat on vankkumaton tukesi. En ole kertonut vanhemmilleni mitään tärkeää sen jälkeen, kun äitini reagoi transsukupuolisuuteeni negatiivisesti. Miten voin luottaa siihen, että he tukisivat minua missään, jos he eivät voi edes tukea minua sellaisena kuin olen? Miten kukaan lapsi voi luottaa vanhempiensa tukeen, jos nämä vanhemmat eivät edes näe heitä omana itsenään?