Jouluaiheinen kirja opetti minut unelmoimaan itseni toteen

Jouluaiheinen kirja opetti minut unelmoimaan itseni toteen

Ihmiselle on luontaista unelmoida eri asioista, oli kyseessä sitten perhe, unelmaduuni tai hilpeä punanuttu, joka tuo lahjoja kerran vuodessa. Kolumnissa Kehrääjän kulttuurintoimituksen vastuutoimittaja Aasa pohtii, miten eräs jouluinen kirja avasi hänelle tien omaan unelmaansa itsestään. 

Monille joulu ja joulukuu merkitsee perinteiden toistamista. Tämä voi olla tapaamisia ystävien ja perheiden kanssa, tai joulukonserteissa käymistä tai vain glögin juomista peiton alla samaan aikaan kuin joku joulun klassikkoleffa pyörii taustalla. Minulle tämä perinne on Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki-kirjan lukeminen. Pratchettin Kiekkomaailma- fantasiasarjaan kuuluva Valkoparta Karjupukki kertoo Kiekkomaailman vastineesta joululle nimeltä karjunvalvojaiset. Tällöin Karjupukki jakaa lahjoja kaikille maailman lapsille ja lapsenmielisille yhtenä maagisena keskitalven yönä. Tänä jouluna on kuitenkin Karjupukki kadonnut, ja Kuoleman on otettava tämän työt tehtäväkseen, jakaen lahjoja omalla Kuolemalle tyypilliseen tapaansa. Kuolema ottaa työnsä kuitenkin vakavasti, sillä vaakalaudalla ei ole vain pienten lasten usko iloiseen punanuttuiseen mieheen, vaan koko ihmiskunnan usko fantastiseen. 

Valkoparta Karjupukki on Pratchettille ominaiseen tapaan hyvin satiirinen ja kriittinen teos sitä kohtaan mitä se käsittelee. Hänen kynänsä antaa huutia monille jouluun liittyville ilmiöille ja ajatuksille, mutta samalla myös muistuttaa sen parhaimmista puolista. Kirjasta kuitenkin parhaiten jää mieleen Kuoleman teesi siitä, miksi Karjupukin ja karjunvalvojaisten (eli joulupukin ja joulun) pelastaminen oli niin tärkeää: ihmiset tarvitsevat unelmia ollakseen ihmisiä. 

“Ihmiset tarvitsevat fantasioita ollakseen ihmisiä. Ollakseen siellä, missä lankeava enkeli kohtaa nousevan apinan….Teidän on tarpeen uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Miten muuten ne voisivat tulla todeksi?”

Käännöksen kansikuva: Karisto

Kuolema argumentoi, että ihmisen kuuluu uskoa pieniin asioihin – hammaskeiju, karjupukki, mörkö sängyn alla – jotta hän voisi uskoa isoihin asioihin, kuten oikeuteen, armoon ja muuhun immateriaaliseen, jota ei voi nähdä tai johon ei voi koskea. Ja koska ihmiset uskovat näihin, ne muuttuvat todeksi.  

Itse luettuani tämän kohdan ensimmäisen kerran, tunsin palan nousevan kurkkuun. Ja en ihan tiennyt miksi. Mihin minun piti uskoa, johon en vielä uskonut? Myöhemmin vastaus oli ilmiselvä. Minun piti uskoa itseeni, ja siihen että minun unelmani voisivat olla totta. Olin lapsesta lähtien miettinyt – unelmoinut, oikeastaan – että millaista olisi, jos olisin muuta sukupuolta kuin se, miksi minut on määritelty? Tämä ei kadonnut mihinkään, vaan vuosien jälkeen yhä mietin tätä, ja mietin millaista se olisi ja miten kaikki tekisi enemmän järkeä silloin. Tästäkin kesti vielä vuosia, ennen kuin uskalsin tehdä asialle mitään. Kesti vuosia, ennen kuin uskalsin uskoa todella itseäni ja itseeni. Ja kun lopulta päätin todella uskoa, niin muistin Valkoparta Karjupukin ja sen miten tuo kysymys oli herättänyt tuon kipinän sisälläni, joka oli ollut siellä aina. Minä olen se kohta, jossa lankeava enkeli kohtaa nousevan apinan: ihminen, joka voi unelmoida itsensä uudestaan, löytäen oman sisäisen totuutensa vuosikymmenienkin jälkeen. Olen trans, koska uskoin sen olevan mahdollista minulle.  

Kirjassa on toinenkin kohta, joka on jäänyt mieleeni vahvasti. Kohdatessaan Kiekkomaailman version tulitikkutytöstä, Kuolema protestoi tarinan julmuutta ja pelastaa tytön, tonttuapurinsa Albertin kritisoidessa tämän rikkovan sääntöjä. Tähän Kuolema toteaa pysäyttävästi:

“Karjupukilta saa lahjoja. Parempaa lahjaa ei ole kuin tulevaisuus. “

Joten kiitos, Terry Pratchett, että annoit minulle tämän parhaan mahdollisen lahjan.  

Kirjoittajat

,