Rakenteellinen syrjintä ja ennakkoluulot voivat koskettaa eri vähemmistöjä samoilla tavoilla

Rakenteellinen syrjintä ja ennakkoluulot voivat koskettaa eri vähemmistöjä samoilla tavoilla

Kuvitus: Annie Spratt / Unsplash.

Kun tietystä vähemmistöstä puhuvat ne, jotka eivät kuulu kyseiseen vähemmistöön, ei keskustelu edistä välttämättä mitään. Kahteen vähemmistöön kuuluva kirjoittaja pohtii, miten tiettyjä stereotypioita ei edes tunnisteta haitallisiksi yhteiskunnallisen keskustelun tasolla.

Yhteiskunnallinen ja rakenteellinen syrjintä ovat viime aikoina olleet paljon esillä medioissa. Kiitos tästä kuuluu ensisijaisesti eri taustoista tuleville aktivisteille, jotka ovat kovalla työllään nostaneet aiheita esiin ja puhuneet paremman representaation puolesta. Tässä kirjoituksessa minä, transtaustainen suomenvenäläinen mies, kerron omasta puolestani, miten kieli- ja kulttuurivähemmistöön kuuluvia koskettava rakenteellinen syrjintä muistuttaa yllättävänkin paljon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien kohtaamaa syrjintää.

Otetaan havainnollistava esimerkki: transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta puhuvat julkisuudessa pääosin cissukupuoliset ihmiset. Käsitteet kuten sukupuoli (syntymässä määritelty, sosiaalinen sekä juridinen), sukupuoliroolit, sukupuolen ilmaisu, sosiaalinen ja medikaalinen transitioituminen ja transvestismi tai drag-kulttuuri menevät sekaisin. Keskiverto cissukupuoliselle ihmiselle nämä kaikki saattavat tarkoittaa yhtä samaa asiaa.

Kun julkisessa keskustelussa ovat äänessä ihmiset, jotka eivät hahmota, milloin mistäkin puhutaan ja mitä halutaan sanoa, seuraa vastakkainasettelua ja viholliskuvien rakentamista unohtamatta faktojen vääristelyä. Keskustelu taantuu kehää kiertäväksi jankkaamiseksi, mikä ei edistä mitään. Tämänkaltaisessa tilanteessa transihminen itse joutuu tahtomattaan altavastaajan rooliin, jossa ainoaksi tehtäväksi jää oman olemassaolon puolustaminen.

Havainnointini perusteella venäläisyydestä käytävät julkiset keskustelut muistuttavat edellä mainittua skenaariota. Kun asiasta puhutaan, ei liene kaikille selvää, mitä milloinkin tarkoitetaan. Puhutaanko Venäjän valtiosta, Venäjän valtion monella tapaa problemaattisesta politiikasta, venäläisestä kulttuurista, ns. ”venäläisestä mentaliteetista” vai venäläisistä sellaisinaan ihmisinä? Aiheita käsitellään usein yksipuolisesti unohtaen kokonaan Suomessa asuva venäläisvähemmistö ja muut venäjänkieliset. He eivät pääse ääneen, eivätkä usein välttämättä edes halua huomion keskipisteeksi kielteisistä elämänkokemuksistaan johtuen. Minäkin harkitsin pitkään perusteellisesti sitä, tahdonko puhua julkisesti nyt kirjoittamastani aiheesta.

Yhä edelleen moni suomenvenäläinen, venäjänkielinen tai Venäjältä Suomeen saapuva maahanmuuttaja joutuu vaihtamaan nimensä sekä kätkemään venäläisyytensä, mikäli haluaa työllistyä. Monet eivät uskalla puhua äidinkieltään kodin ulkopuolella. Minäkin olen suomenvenäläisten tuttujeni kanssa saanut kuulla vihaista kommenttia tuntemattomilta ihmisiltä venäjän puhumisesta julkisilla paikoilla, kuten esimerkiksi bussissa.

Äidinkieleni käyttäminen ihmisten ilmoilla tuntuu edelleen välillä riskialttiilta, vaikka olenkin pitkään työstänyt sisäistettyä häpeää pois itsestäni. Sisäistettyä häpeää liittyen äidinkieleeni olen joutunut käsittelemään myös aikuisopiskeluaikoinani. Tällöin minun piti erikseen täsmentää opettajille aikaisemmilla koulutodistuksillani, että osaan tarpeeksi kattavasti suomen kieltä, jotta en joutuisi opiskelemaan sitä maahanmuuttajille tarkoitetussa ryhmässä.

Vastaavasti venäjän kielen taidostani olen hyötynyt tuskin ollenkaan, sillä kun työhaastattelija kuulee minun olevan kielen natiiviosaaja, hänen kiinnostuksensa katoaa ja hän vaihtaa äkkiä puheenaihetta selkeästi vaivaantuneena. Pitäisi kai varautua esittämään pyydettäessä kirjallinen todistus venäjän kielen kieliopinnoista, jotta vieraan kielen osaaminen muuttuisi työelämässä taakasta eduksi. Kielen, joka on minulle vieras vain virastojen merkinnöissä tai lehtiartikkeleissa, kun minut ja kaltaiseni tilastoidaan vieraskieliset-kategoriaan.

Minulta on joskus kysytty, millaista on olla samaan aikaan transtaustainen mies ja suomenvenäläinen. Kysymys asetellaan yleensä siten, että voin jo valmiiksi päätellä mitä kysyjä tahtoo minun vastaavan. Hän haluaa kuulla draamaa. Mässäilyä ja sosiaalipornoa. Hän ei halua keskustella, vaan päästä pätemään, kuinka minulla taitaa olla rikkinäinen mielenterveys ja sisäistettyä misogyniaa venäläistaustastani johtuen. Minulta udellaan, mitä mieltä vanhempani ovat asiasta tai miten he yleensäkin suhtautuvat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Ymmärrän, että toisinaan taustalla voi olla vilpitöntä, pahaa tarkoittamatonta tiedonjanoa. Venäläisyydestä tulee suomalaiselle usein ensimmäisenä mieleen homofobia, mutta myös jotain mystistä, salaperäistä ja eksoottista. Hassuja kirjaimia, suomalaisten ravintoloiden jokavuotiset bliniviikot (eivät ole aitoja blinejä) ja muutaman vuoden takainen Putous-sketsihahmo hauskuuttamassa katsojia ljiudentjuneella aksentilla. Toisinaan keskustelua kevennetään heittämällä läppää mieltymyksestä vodkaan. Minä en käytä alkoholia. Olen kyllä käyttänyt sitä aikoinaan ja aivan väärällä tavalla, lääkkeenä vähemmistöstressiini.

Venäläisyys ja siihen liitetyt stereotypiat ennakkoluuloineen antavat ymmärtää, että ikään kuin nämä syrjivät rakenteet edustaisivat jotakin luonnollista, suomalaisuuteen olennaisena kuuluvaa ilmiötä. Venäläisvihaan kasvatetaan, eikä sitä oikeastaan pidetä vihana. Kokemukseni mukaan jo erittäin pieni lapsi voi mieltää tämän asenteen olevan vain jotain neutraalia.

Kun 6-vuotiaalle minulle tuli samanikäinen luokkalaiseni ilmoittamaan venäläisten olevan r****ä, koska vanhempansa hänelle näin sanoivat, osasin jo silloin havainnoida, ettei kyseessä ollut suinkaan luokkalaiseni henkilökohtainen näkemys. Sekään tuskin oli henkilökohtainen, erään toisen luokkatoverini näkemys, kun hän naureskeli meidän ollessamme 11-vuotiaita sitä, kuinka minä tulisin vielä r****nä kuolemaan AIDS:iin. Se olisi kuulemma vain ennalta-arvattavaa faktaa.

Toiseuttaminen ei ole ollut kohdallani suinkaan aina pilkkaamista tai jopa dehumanisointia. Minua on tähänastisen elämäni aikana myös kehuttu lukuisia kertoja erinomaisesta suomen kielen taidostani, tyypillisesti työhaastatteluissa tai tilanteissa, joihin liittyy viranomaisen kanssa asiointia.

En aina tiedä kuinka minun tulee reagoida näissä tilanteissa. Onko minulla lupa provosoitua ja reagoida aggressiivisemmin? Saanko leimautua tarvittaessa yhdeksi vitun tosikoksi, joka uhriutuu ei mistään? Vaikutanko välinpitämättömältä tai peräti ylimieliseltä, jos keskustelu jatkuu kysymyksillä poliittisesta tilanteesta tai historiasta ja teen selväksi, etten ole kiinnostunut väittelemään arkaluontoisemmista kuvioista puolituntemattoman kanssa? Muun muassa näitä asioita pohdin, kun julkisessa keskustelussa lävähtää jälleen sama vanha levy päälle, eli ovatko suomenvenäläiset ja venäjänkieliset naiiveja, aivopestyjä ja ennen kaikkea – kuinka luotettavia he ovat?

En voi yksin puhua kaikkien puolesta, mutta haluan edes omalta osaltani tuoda esiin suomenvenäläisille ja muille Suomen venäjänkielisille kuuluvaa ääntä – myös edellä mainitun vähemmistöryhmän sisäiselle vähemmistölle, suomenvenäläisille ja venäjänkielisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistön ihmisille. Minä en ole hieman yksinkertainen reppana, joka ei oikein jymmarra maailman menoa ja jota kuuluu siksi vähän opettaa tavoille, sääliäkin. Minä en suostu katsomaan hiljaa sivusta, kun minun kaltaisiani pidetään yleisesti ottaen uhkana ja korkeintaan potentiaalisena klikkiotsikkoaiheena keskiluokkaisen kolumnistin kirjoituksissa tai vaihtoehtoisesti rikosuutisoinnissa.

Kirjoittaja on suomenvenäläinen, venäjää äidinkielenään puhuva ja ylpeä taustastaan. Hän ei ole koskaan ollut kaksoiskansalainen ja pitää RuPaul’s Drag Racen Katya Zamolodchikovasta.

Lue lisää aiheesta:
”Sekä transihmisyyteen että suomenvenäläisyyteen liittyy näkymättömänä olemista” (Kehrääjä 23.6.2021)

Kirjoittaja