Lapseni on trans – mitä sitten?
Kuvituskuva: Julia Peltonen
Kahden lapsen äiti Anne M kirjoittaa omista kokemuksistaan transpojan äitinä. Kokemuksensa, haasteet mukaan lukien, Anne tiivistää sanoihin “Koen, että olen saanut valtavan lahjan.”
Olen kahden lapsen äiti Pohjanmaalta. Lapseni ovat teini-ikäisiä, tyttö ja poika. Tai niin minä luulin vielä edellisvuoden alkupuolella. Silloin esikoiseni, kahdeksasluokkalainen lapseni kertoi minulle käyneensä koulun terveystarkastuksessa ja kertoneensa siellä olevansa oikeasti poika, eikä tyttö. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Miten niin poika? Olihan hän muuttanut tyyliään viime vuosina poikamaiseksi, mutta en silti ollut tullut ajatelleeksikaan, että hän voisi oikeasti olla poika. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ei hyvänen aika. Ennakkoluulot, leikkaukset, vaikea elämä, sekö nyt odottaa lastani?
Lapseni istui minua vastapäätä ruokapöydässä ja hymyili. Häntä selvästi vähän jännitti, mutta hän oli myös varma ja rauhallinen. Okei, miten tästä edetään, mietin.
– Mitä nyt sitten, mitä tapahtuu?, kysyin lapseltani. Pitääkö meidän odottaa, että olet täysi-ikäinen, että asialle voidaan tehdä jotain?
– Ei tarvitse odottaa, hän vastasi, transpolille pääsee 13-vuotiaana.
– Selvä, sanoin. Minulle asia on ihan ok. Tärkeintä, että voit hyvin. Olen täysin tukenasi, tapahtuu mitä tapahtuu.
Olin helpottunut kuullessani, että asiantuntija-apua olisi heti saatavissa. Muutaman kuukauden päästä saimme lähetteen transpolille terveyskeskuslääkäriltä.
Seurasi kiivasta tiedonhankintaa ja vertaistuen etsintää. Halusin tietää aiheesta mahdollisimman paljon. Mitä transsukupuolisuus oikeastaan on ja miten heitä hoidetaan? Onko olemassa vertaistukiryhmiä meidän kotikaupungissamme? Tietoa löytyi nopeasti, mutta vertaistukea vähemmän. Liityin Facebook-ryhmään, jossa on translasten vanhempia ympäri Suomen, ja sitä kautta olenkin saanut kallisarvoista tukea. Fyysistä ryhmää nimenomaan translasten vanhemmille ei kotikaupungissani valitettavasti ole. Lapselleni löytyi onneksi oma vertaistukiryhmä.
Kun olin saanut lisää tietoa ja meillä oli lähete transpolille, kerroin asiasta avoimesti sukulaisille ja niillekin läheisille, jotka eivät vielä tienneet. En halua olla osa sellaista vaikenemisen kulttuuria, jota leimaavat häpeä ja salaisuudet. Ennen kaikkea: jos salaisin sen, että lapseni on trans, mitä se kertoisi lapselleni? Että hänen sukupuolikokemuksensa on jotenkin häpeällinen asia, josta ei voi puhua? Lapsi itse ei halua pitää asiasta meteliä. Hänelle (ja hänen kavereilleen) se on ihan normaali asia, jota ei tarvitse erikseen mainostaa. Selitin hänelle, että se on kuitenkin sellainen asia, joka pitää kertoa, jotta se osataan ottaa huomioon esimerkiksi koulussa, ja että hänen on helpompi olla, kun ihmiset tietävät. Hän ymmärsi tämän, mutta pyysi silti, että minä kertoisin asiasta, koska itse hän ei halua sitä korostaa. Hän haluaa olla aivan tavallinen teini, tavallinen poika, josta kasvaa tavallinen mies.
Lapseni elävät ihan normaalia arkea koulunkäynteineen ja harrastuksineen. Esikoisen mielenterveys ja yleinen hyvinvointi on ollut hyvä sen jälkeen, kun hän niin sanotusti tuli ‘kaapista ulos’. Transpolikäyntejä on ollut nyt kahden vuoden aikana kuusi. Satunnaiset vapaapäivät töistä ja koulusta polikäyntien vuoksi eivät ole toistaiseksi tuntuneet liian raskailta, vaikka onhan se hankalaa, kun lääkärissä pitää käydä satojen kilometrien päässä Tampereella. Tutkimusjakso etenee hitaasti, koska lapseni on vielä alaikäinen. Toisaalta ymmärrän sen, koska varsinaiset hoidot ja erityisesti leikkaukset ovat osittain peruuttamattomia ja niitä on perusteellisesti harkittava, mutta toisaalta hitaus myös turhauttaa. Onneksi lapsi on kotona, koulussa ja ystävien kesken saanut rauhassa elää sosiaalisesti poikana ja virallinen nimenmuutoskin hyväksyttiin maistraatissa.
Koen, että olen saanut valtavan lahjan. Olen aina ollut sitä mieltä, että lapseni ovat elämäni suurimpia ilon aiheita, lahjoja. He tuovat minulle koko ajan uusia lahjoja, kun saan seurata heidän kasvuaan aikuiseksi ja olla siinä heidän rinnallaan. Koen, että he kasvattavat minua paljon enemmän kuin minä heitä. En yhtään tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta niin kauan kuin meillä on luottamusta ja vuorovaikutus välillämme toimii, en ole juurikaan huolissani. Kaikki järjestyy kyllä. Tärkeintä on, että molemmat lapseni saavat olla oma itsensä ja toteuttaa omia haaveitaan.
Kolumnin kirjoittaja julkaisee myös omaa blogiaan, Transparenttia, jossa seurataan sekä äidin että pojan matkaa yhteiskunnassa, joka vielä kipuilee sukupuolivähemmistöjen ja erityisesti transnuorten hyväksymisen kanssa.
