”Kunpa joku olisi kertonut, että prinsessakohtelun tulen saamaan butch-lesbolta”

”Kunpa joku olisi kertonut, että prinsessakohtelun tulen saamaan butch-lesbolta”

Kuvitus: Inka Tuulia.

Kehrääjä julkaisee kaapista tulon päivänä (eng. National Coming Out Day) lukijan rehellisen ja avoimen tarinan siitä, miten hän löysi oman tiensä ulos kaapista.

Tulin kaapista lesbona vuonna 2019 ollessani 23-vuotias. Minulla oli ollut aikaisemmin säännöllisesti pitkiä suhteita vain poikien ja miesten kanssa siitä asti, kun olin 12-vuotias. Kaapista tulo oli pelottavaa, ihanaa ja vapauttavaa, mutta se ei tuonut vapautusta kamppailusta yrittää ymmärtää itseäni, tunteitani ja valintojani niin sanotussa aikaisemmassa elämässäni. Vaikka 23-vuotias ei ole vanha, eikä kaapista tulossa ole ikärajoja tai aikarajaa, olen usein miettinyt, miksi itselläni kesti ”niin kauan”.

Lapsuuden rakkauksia elokuvista ja sarjakuvista minulla on ollut useita. Omissa kuvitelmissani olin aina prinsessa, mutta mietin myös prinsessoja. Disneyn laulavat sankarittaret eivät koskaan kuitenkaan olleet samassa elokuvassa. En välttämättä unelmoinut itse prinssistä, mutta koin pelastettavan roolin omakseni ja unelmoin todella pelastajista, jotka auttaisivat minut pinteestä. Pienten tyttöjen mediassa tämä pelastaja sattui aina olemaan mies, enkä osannut sitä kyseenalaistaa, vaikka Herkuleksen Megara minua kovasti kiehtoikin. Kunpa joku olisi kertonut, että prinsessakohtelun tulen saamaan butch-lesbolta. Kuvissa silmäni löysivät aina tyttöhahmot, mutta koska myös samastuin heihin, en pitkään osannut erottaa samastumista tai halua olla kuin joku ihastumisesta tai halusta olla jonkun kanssa.

Seurustelin peruskoulussa pojan kanssa, mutta suhteen aikana olin rakastunut ainakin kuuteen tyttöön. Kerran oli jopa mahdollisuus suhteeseen tytön kanssa, mutta en uskaltanut. En nähnyt tyttöjä oikeina kumppaneina, sillä ajattelin vain poikia siinä roolissa omalla kohdallani. Kuva oli piirtynyt lastensarjoista, sarjakuvista, isosiskoni esimerkistä, kirjoista ja mainoskuvista. Kun olen taas pohtinut poikaystäviäni jälkikäteen, olen huomannut, että heissä oli aina jotain samaa kuin juuri siinä iässä fanittamillani muusikoilla tai näyttelijöillä. Ihastumiseni poikiin olivat myös kovin mekaanisia: päätin pitäväni jostakusta, koska hänellä oli hyvä musiikkimaku tai pitkät hiukset kuten Stam1nan solistilla. En ollut kiinnostunut heistä ihmisinä, vaan siitä, että minulla oli poikaystävä. Minulla oli oltava poikaystävä.

Näin teininä dokumentin homoudesta, jossa mies selitti lapsena olleensa kiinnostunut enemmän siskojensa leluista kuin omistaan. Minua eivät pojille suunnatut leikit ja lelut kiinnostaneet pätkääkään ja mikä olennaisinta, en tuntenut tuota kokonaisvaltaista erilaisuutta, jota mies kertoi kokeneensa koko elämänsä. En ymmärtänyt olevani lesbo, sillä en tuntenut itseäni tarpeeksi erilaiseksi. Homous oli päässäni jotain todella suurta ja pysäyttävää, jonka tietää heti. Sen sijaan käytin teini-ikäni ja aikuisuuteni ensimmäiset vuodet miettien, mikä minua vaivasi: suhteeni eivät tuntuneet miltään. Ihastuminen, suutelu ja seksi eivät vastanneet oletuksiani. En uskonut romantiikkaan, vahvoihin tunteisiin tai sydänsuruihin, sillä en itse tuntenut niitä. Kun olisi ollut aika erota kumppanista, en halunnutkaan, sillä pelkäsin menettäväni hänen perheensä tai ystäväpiirimme. En koskaan siksi, että en kestänyt ajatusta tämän poikaystävän menettämisestä.

Kun ymmärsin olevani lesbo, häpesin. Ehkä olin tiennyt jo pitkään, mutten ollut halunnut nähdä sitä. Olin valmis tekemään kaikkea, paitsi olemaan lesbo. Ajattelin, että nyt on jo liian myöhäistä, olen ollut liian pitkään miehen kanssa. Kaapista tulon jälkeen pelkäsin taas jääväni koko ajan kiinni siitä, että en olekaan lesbo. Olinhan ehkä oikeasti joskus ollut ihastunut poikaan, harrastanut seksiä miehen kanssa. Todistusaineistoni oli heikkoa, enkä osannut ajatella, että ehkä olin halunnutkin niin. Jättää mahdollisimman vähän jälkiä lesboudestani ja häpeästäni.

Isäni kommentit siitä, että tytöt tykkäävät pojista, ovat jääneet elämään mieleeni vahvemmin kuin se, että äitini eno oli homo ja näin hänet miesystävänsä kanssa pitkin lapsuuttani. Tai se, että suurin osa lapsuuteni ystäväpiiristä on sateenkaarevaa. Tai se, että poikaihastuksien normit mieleeni istuttanut isosiskoni seurusteli tytön kanssa. Esikuvia siis oli tukemaan omaa lesbouttani. Sen sijaan rakensin lesbouteni ympärille biseksuaalisuuden kaapin, sitten panseksuaalisuuden kaapin. En voinut tiedostamattani päästää irti mahdollisuudestani yhteiskunnan ja perheeni silmissä normaaliin parisuhteeseen. Olin ensimmäinen ystävistäni, joka julisti ääneen olevansa biseksuaali, mutta viimeinen, joka tuli ulos ahtaimmasta, viimeisestä kaapistaan.

Teksti julkaistaan nimimerkillä aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi.

Kirjoittaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *