Pääkirjoitus: Räsänen ei ole oikeusprosessinsa vaarallisin osapuoli
Pääkirjoituksessa tarkastellaan kansanedustaja Päivi Räsäsen ja valtakunnansyyttäjän välistä mediaspektaakkeli-oikeudenkäyntiä, jonka lopputulos jää kuitenkin merkityksellisyydessä toiseksi poliisin toiminnasta paljastuneille epäkohdille.
Viime viikolla Helsingin käräjäoikeuteen saapui vihdoin pitkään merkittävää julkisuutta saanut, ajoittain enemmän mediasirkukselta kuin oikeusprosessilta vaikuttanut, kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeudenkäynti. Oikeudessa Räsänen vastaa syytteisiin kolmesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, joissa Räsäsen syytetään halventaneen tai loukanneen homoja julkisesti.
Kansanedustajan rikossyyte on toki aina yhteiskunnallisesti merkittävä asia, mutta Räsäsen saama huomio on aivan omassa mittaluokassaan. Viime vuosien aikana usea kansanedustaja on tuomittu rikoksesta, useimmiten juuri kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, josta huolimatta monen kohdalla asia on kuitattu mediassa pikaisella nettijutulla tai sivumaininnalla uutislähetyksessä.
Räsäsen kohdalla näin ei kuitenkaan ole: uutisointi on ollut tiivistä ensimmäisestä tiedotteesta alkaen, joissain medioissa jopa niin tiiviistä, että juttuja on tehty jokaisesta esitutkinnan kuulustelusta, sisältäen jutut sekä ennen että jälkeen kuulustelua. Selittämättömällä tavalla korostuneen julkisuuden lisäksi merkillepantavaa on, että ei-niin-pieni osa jutuista puolusti Räsästä ja hänen väitettyä oikeuttaan sanoa mitä oli sanonut. Sehän kun kuuluu sananvapauteen väittää faktana, että homouden sanominen normaaliksi ja “terveeksi” (heittomerkit Räsäsen) on tiedevastaista, poliittista ideologiaa.
Syytteen alaisissa materiaaleissa Räsänen lisäksi yhdistää homojen parisuhteiden hyväksynnän pedofiliaan, väittää tieteen yksiselitteisesti pitävän homoutta “psykoseksuaalisena kehityksen häiriönä”, rikkinäisinä, “homoseksuaalisuuden harjoittamista parisuhteessa” vahingollisena ja niin edelleen. Räsäsen pamflettia selaamalla löytää lukemattomia kohtia, joissa kansanedustaja halventaa homoja ja leimaa heitä surutta sairaiksi. Apukeinoksi kansanedustaja tarjoaa homoudesta parantumista, sillä hänen mukaansa “eheytyminen kohti normaalia heteroseksuaalista tunne-elämää on mahdollista”. On vaikea nähdä miten pamfletin sisältö, puhumattakaan muista syytekohdista, ei täyttäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkkejä.
Kuitenkin kaiken Räsäsen sanoman ja julkisuudessa puidun jälkeen huolestuttavinta eivät ole hänen kommenttinsa tai se, saako Räsänen tuomion vai ei, vaan koko tätä edeltänyt prosessi. Siihen on kuulunut valtakunnansyyttäjän mukaan esitutkinta televisio-ohjelmasta, joka keskeytettiin ilman, että materiaalia oli edes katsottu. Suomen Kuvalehden mukaan taas yhden esitutkinnan poliisi päätti perustellen, että seksuaalinen suuntautuminen paljastuu muille käytöksestä ja käytökseen saa vaatia muutoksia. Päätös käytännössä katsoi, että seksuaalinen suuntautuminen ei ansaitse samaa lain suojaa kuin muut rikoslaissa suojatut kansanryhmät, koska sitä ei näe ihmisestä ilman tämän tekoja, toisin kuin vaikkapa ihonväriä. Päätös lähettää myös viestin sukupuolivähemmistöille, joita ei ole erikseen mainittu laissa ja joiden juridinen suoja perustuu samankaltaisuuteen seksuaalivähemmistöjen kanssa: suojanne on kaikkea muuta kuin varma.
Päätökset herättävät vakavan huolen siitä, mikä poliisin henkilöstön asenne seksuaalivähemmistöjä, ja myös sukupuolivähemmistöjä, kohtaan on ja miten paljon se vaikuttaa heidän työhönsä? Jos poliisi ei katso seksuaalivähemmistöjen ansaitsevan samaa suojaa muiden vähemmistöryhmien kanssa niin mihin asti tämä tulkinta johtaa? Vähemmistöön kuuluvalle kysymys “Voinko luottaa poliisin kohtelevan minua aivan kuin ketä tahansa muuta?” on edelleen ajankohtainen ja, valitettavasti, täysin perusteltu. Kysymys, johon ei juuri nyt ole varmaa vastausta. Aika näyttää onko sellaista edes tulossa.
