Ikkunaverhot ja Päivi Räsäsen sananvapaus
Eräänä kesäiltana vanhainkodissa, monta vuotta sitten, peittelin muistisairasta naista nukkumaan. ”Jätä verhot auki”, hän pyysi, ”Siellä on minun siskoni. Haluan nähdä hänen ikkunansa”. Vastapäiseen taloon oli päivällä muuttanut toinen iäkäs nainen, sotaveteraani. Totesin, että hänkö on sinun siskosi, sehän on mukavaa. Ja hän kertoi minulle tarinan, jonka kuulin molemmilta yhä uudelleen tulevina vuosina.
Että oikeastaan he eivät olleet siskoksia, vaan oikein hyviä ystäviä ja että he olivat asuneet yhdessä, koska niin oli käytännöllisempää. Vuokra oli halvempi ja molemmat olivat yksinäisiä, perheettömiä. Vasta myöhemmin tajusin, että he olivat toistensa perhe. He kaksi rikkinäistä, jotka eivät uskaltaneet pyytää yhteistä huonetta palvelutalosta niin kuin muut pariskunnat. He kaksi rikkinäistä, jotka uskalsivat vain yhden kerran päivässä tavata toisiaan ja arasti pitää kädestä kiinni, koska muu olisi ollut epäilyttävää. He kaksi rikkinäistä, jotka kaiken muun ajan kuitenkin kaipasivat toisiaan, mutta kuolivat ilman rakkainta vierellään.
Myöhemmin tapasin heitä lisää.
Naisen, joka vain tutuimmille hoitajille kertoi ikävästään, kun ei voinut koskaan saada omaa lasta.
Miehenä eläneen transnaisen, jonka partaa en koskaan osannut ajaa oikein ja joka muutti vanhainkotiin pahvilaatikon kanssa, jota ei koskaan avannut ja jonka kantama salaisuus paljastui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Silloin hoitajat nauroivat hänen rintaproteeseilleen ja alusvaatteilleen, niin kuin ihmiset olivat tehneet hänen eläessäänkin. Vasta silloin ymmärsin hänen kasvoillaan näkyneen tuskan, kun hän yhä uudelleen tunnusteli leukaansa ja totesi ”Aja vielä”. Hänen surulliset silmänsä olivat niin vaaleansiniset, että näytti kuin kyyneleet olisivat vieneet niiden värin. Mutta hän ei koskaan itkenyt.
Minkä rikoksen olivat tehneet nämä vanhukset, yhteiskuntamme rakentajat, että heidän täytyi särkyneinä kantaa salaisuutensa hautaan asti? He olivat olleet olemassa ja he olivat rakastaneet.
Kun luen Päivi Räsäsen lausuntoja puolustelevia kommentteja, muistan kesäillan, jolloin jätin verhot auki. Kasvot ikkunaan päin nukkumaan jäävän vanhuksen, jonka kaikki maailman Päivi Räsäset olivat rikkoneet. Siksi Räsäsen sananvapauteen vetoaminen tuntuu yhtä järjettömältä kuin vedota koulukiusaajan sananvapauteen. Että hän saisi jatkaa kiusaamistaan, koska onhan hänellä mielipiteitä ja sanottavaakin.
Miksi yhä puolustellaan niitä, jotka haluavat toisille vain pahaa? Miksi yhä saa loukata ja rikkoa? Joitain kohtaamistani vanhuksista sanat eivät enää tavoita eivätkä loukkaa. Toisiin ne sattuvat yhä uudelleen. Piiskaavat auki vanhat haavat ja perässä tulevat uudet iskut niiltä, joiden mielestä ne ovat vain sanoja ja meillä on sananvapaus.
Minä haluaisin vain kesäillan, jolloin voisin sulkea verhot ja toivottaa hyvää yötä. Teille molemmille.
