Essee: Onneksi vuonna 2022 tappelukerhoista saa jo puhua

Essee: Onneksi vuonna 2022 tappelukerhoista saa jo puhua

Tyler Durden (Brad Pitt) jakamassa oluen hyvän ystävänsä (Edward Norton) kanssa. Kuvakaappaus elokuvasta Fight Club (1999).

Oletko koskaan miettinyt, miksi Fight Clubin tärkein sääntö on, ettei Fight Clubista saa puhua? Esseessä analysoidaan alkuperäisromaania ja elokuva-adaptaatiota queer-tutkimuksen keinoin.

Edward Nortonin, Brad Pittin ja Helena Bonham Carterin tähdittämä Fight Club (1999) on saavuttanut jokseenkin kyseenalaisen maineen. Peter C. Baker kirjoittaa The New Yorkerissa elokuvan olevan muun muassa naisvihamielisen incel-liikkeen sekä äärioikeistolaisen alt-right -nettialakulttuurin suosiossa. 

Ennen David Fincherin elokuvaa oli kuitenkin Chuck Palahniukin vuonna 1996 ilmestynyt romaani, joka on jäänyt elokuva-adaptaation suosion varjoon. Myös Palahniuk itse harmitteli aikanaan, miten arvostelijoilta oli jäänyt tiettyjä teemoja huomiotta:

One reviewer called the book science fiction. Another called it a satire on the Iron John men’s movement. Another called it a satire of corporate white-collar culture. Some called it horror. No one called it a romance. (kirjailijan jälkisanat vuoden 2005 painoksessa, s. 216)

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on nimeämätön, suunnilleen 30-vuotias mies, joka tekee toimistotyötä. Tarinan alussa kertoja menee lääkäriin hakemaan apua unettomuuteensa, mutta unilääkkeen sijasta saa neuvon osallistua vakavista sairauksista kärsivien potilaiden vertaistukiryhmiin – fyysisistä sairauksista kärsivien kipu auttaa myös kertojaa purkamaan tunteitaan ja tätä kautta myös pääsemään eroon unettomuudesta, vaikkei hänellä olekaan esimerkiksi syöpää. 

Kertoja tutustuu sattumalta työmatkallaan Tyler Durdeniin, mieheen, jolla on paljon yhteiskuntakriittisiä ajatuksia ja teorioita. Yhteisen baari-illan jälkeen Tyler pyytää kertojaa lyömään häntä. Paikalle saapuu katsojia, jotka haluavat mukaan tappeluun, ja näin syntyy Tylerin ja kertojan yhdessä luotsaama tappelukerho – toisenlainen vertaistukiryhmä, jossa miehet kokoontuvat yhteen lyömään toisiaan. Myöhemmin Tyler perustaa vastoin kertojan toiveita Project Mayhemin, jonka tarkoitus on aiheuttaa tuhoa ja sabotoida yhteiskuntaa.

How I met Tyler was I went to a nude beach. This was the very end of summer, and I was asleep. Tyler was naked and sweating, gritty with sand, his hair wet and stringy, hanging in his face. (s. 32)

Ehkäpä olennaisin romaanin luonnetta määrittävä kohtaus on kertojan ja Tylerin tapaaminen. Kertoja on työmatkalla, menee nudistirannalle ja sattuu tapaamaan siellä Tylerin, jonka luo muuttaa jo seuraavan tapaamisen jälkeen asumaan. Ensitapaamisella kertoja kuvailee sisäisessä monologissaan Tylerin ulkonäköä yksityiskohtaisesti, tarkasti katsoen ja tämän alastonta kehoa ihaillen. Miesten välinen jännite on käsinkosketeltavaa, ja heidän suhteensa muodostuukin heti hyvin intensiiviseksi. Merkittävää on myös, että tämä kohtaus on muutettu elokuvaversiossa lähes päinvastaiseksi – miehet tapaavat lentokoneessa vaatteet päällä.

Alkuperäinen Fight Club on valkokankaalle siirtyessään muuttunut juuri sen verran, että sitä voidaan edelleen pitää romaanille uskollisena adaptaationa. Merkittävät muutokset paljastuvatkin ennen kaikkea queer-lukijalle. 

Kirjallisuustieteessä queer-tutkimuksen alalla puhutaan “vastakarvaan lukemisesta”, jolla tarkoitetaan heteronormatiivisten diskurssien aktiivista vastustamista, kirjallisuuden haastamista ja kyseenalaistamista (kts. Lasse Kekki, 2004). Myös lukijan oma positio vaikuttaa tapoihin tulkita piilotettuja merkityksiä: queer-lukija on valmis ajattelemaan heteronormin vastaisesti, samoin kuin queer-kirjoittaja haluaa ehkä kirjoittaa itsensä kaltaisista henkilöistä. Kirjoittaja Chuck Palahniuk on itse homo, ja hän vihjaa teoksen loppusanoissa (2005), että teokseen on poimittu tapahtumia hänen omasta elämästään. (En kuitenkaan väitä, että Fight Club olisi omaelämäkerrallinen teos.)

Fight Club on romaanimuotoisena huomattavasti elokuvaa monitulkintaisempi. Fincherin ohjauksessa on keskitytty kuvaamaan tappelukerhojen väkivaltaa jopa graafisesti, eikä juuri mitään jätetä katsojan arvailujen varaan. Hikisten, paidattomien miesten intiimi paini ei ehkä ainakaan seksinsä ns. vaniljanmakuisena nauttivalle katsojalle tunnu homoeroottiselta, kun mukaan lisätään verta ja irtoavia hampaita.

Raja fyysisen väkivallan ja nautintoa tuottavan “tappelun” välillä kuitenkin muuttuu, kun lyömiseen on molemminpuolinen suostumus. Elokuvatutkijat Robert Alan Brookey ja Robert Westerfelhaus (2002) kirjoittavat Fight Clubia analysoidessaan, kuinka tappeleminen lähentää miehiä intiimisti sekä emotionaalisella että fyysisellä tasolla ja kuinka homoerotiikka yhdistyy tappeluissa sadomasokismiin.

Tylerin ja kertojan fyysisestikin läheinen suhde on toki helppoa kuitata sillä, että tarinan suuri juonenkäänne paljastaa heidän olevan sama henkilö. Toisaalta elokuva ei mediumina tarjoa samanlaisia mahdollisuuksia kerronnan epäluotettavuudelle: elokuvasta poiketen romaanissa käy ilmi, että kertojalla on ongelmia erottaa rajaa myös Tylerin ja miesten yhteisen ystävän Marla Singerin välillä.

Elokuva taas korostaa Marlan ja kertojan välistä heteroromanttista suhdetta. Huomiotaherättävästi elokuvan kuuluisa loppukohtaus, jossa Pixiesin Where Is My Mind? -kappale soi ja kertoja pitelee Marlaa kädestä pilvenpiirtäjien sortuessa, on kokonaan käsikirjoittajien keksimä. Romaanissa kertojan ja Marlan välille ei muodostu romanttista suhdetta, hädin tuskin edes ystävyyttä, vaikka Marla onkin kertojasta kiinnostunut.

We have sort of a triangle thing going here. I want Tyler. Tyler wants Marla. Marla wants me. (s. 14)

Fight Clubin maailma on hyvin karu ja normatiivinen. Tylerin hahmo on ultramaskuliininen, kun taas kertojahahmon on tulkittu edustavan esimerkiksi maskuliinisuuden kriisiä. Esimerkiksi Judith Butler (2006) on kirjoittanut kulttuurisista normeista, joiden mukaan miesten homoseksuaalisuuteen yhdistetään feminiinisyys, kun taas kulttuurisesti palkittu heteroseksuaalisuus nähdään maskuliinisuutena. Hegemonisen maskuliinisuuden normia rikkova mies nähdään heikkona, kun taas kilpailuun esimerkiksi fyysisen väkivallan keinoin osallistumalla mies voi nousta ylemmäs yhteisön hierarkiassa. 

Onkin kysyttävä, että jos tappelukerhoissa olisi todella kyse fyysisestä väkivallasta, miksi tappeluista olisi pysyttävä hiljaa? Eikö tappelun voittanut mies saisi osakseen kunnioitusta ja jopa hierarkiassa ylemmälle nousemista myös muissa yhteisöissä, mikäli kertoisi ja kehuskelisi väkivallan teoillaan esimerkiksi työpaikalla? Etenkin maskuliinisempi Tyler varmasti haluaisi saavuttaa mainetta ja kunniaa ja tulla tunnetuksi “kovana äijänä”. Kuitenkin tappelukerhon ehdottomasti tärkein sääntö on se, ettei kenellekään saa kertoa kerhoista.

The first rule of fight club is you don’t talk about fight club. […]
The second rule is you don’t talk about fight club. (s. 48)

Miehet kokoontuvat keskenään painimaan puolialasti. Naisia ei huolita mukaan. Tappelukerhon jäsenet tunnistavat toisensa myös tapaamisten ulkopuolella tietyistä merkeistä, mustelmista ja ruhjeista. Nämä merkit myös luovat eräänlaista yhteisöllisyyden tunnetta tai ovat merkkinä siitä, että jäsenet kuuluvat samaan yhteisöön. Mielenkiintoista on, että romaanissa kuvatut merkit – muun muassa kasvojen alueen tummat läiskät ja laihtuminen – ovat myös pitkälle edenneen AIDSin oireita.

Tulkinnat homoudesta on haluttu elokuva-adaptaation kohdalla häivyttää mahdollisimman yksiselitteisesti, etenkin 1990-luvun lopun Yhdysvalloissa, jossa elettiin AIDS-kriisin aikoja. Eve Kosofsky Sedgwick kirjoitti vuonna 1990, kuinka homoviha ja homoihin kohdistuvat viharikokset olivat nousussa ja homovastainen vihapuhe normalisoitumassa julkisessa keskustelussa. Homoyhteisöjä jopa syytettiin AIDS-pandemian aiheuttamisesta, mikä taas lisäsi stigmaa eli sairauteen liittyvää häpeäleimaa.

Myös Fight Clubin fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat noin 1980–1990-luvun Yhdysvaltoihin. AIDS-kriisiin viitaten on siis ymmärrettävää, miksi miesten väliset kokoontumiset tappelukerhoissa ovat niin salaisia. Tappelukerhon jäsenille ei tarvitse erikseen kertoa, mistä tämä kielto johtuu: he kaikki tietävät sen, sillä AIDS-kriisi jätti syvät jäljet koko homoyhteisöön 1980–1990-luvuilla, ja asiasta puhuminen sekä sairaus itsessään olivat aikanaan tabuja.

Kosofsky Sedgwick (1990) kuvaa AIDS-kriisille tyypillistä tilannetta, jossa kaupunkielämää viettävä nuori homomies tiesi, että vuoden tai parin vuoden sisällä suurin osa omasta tuttavapiiristä tulisi menehtymään. Myös Fight Clubin tapahtumat päättyvät kuolemaan, kun Tyler päätyy Project Mayhemin puitteissa murhaamaan muun muassa kertojan esimiehen, ja lopulta kertoja ampuu itseään päähän Tylerin yllyttämänä. Romaanissa kertoja päätyy sortuvien pilvenpiirtäjien sijaan katselemaan sairaalan sisäseiniä.

The Matrix (1999) kuvasi transsukupuolisuutta allegorian kautta, koska maailma ei ollut 1990-luvun lopulla valmis kuulemaan vähemmistötarinaa suorasanaisesti. Allegoriaa ei kuitenkaan aivan täysin ymmärretty, ja kuten Fight Club, myös The Matrix päätyi äärioikeiston suosioon. Elokuvan tehneet Lilly ja Lana Wachowski ovat vahvistaneet fanien spekulaatiot transvertauksesta todeksi vasta pari vuotta sitten, ja The Matrix on viimeistään nyt saanut arvoisensa paikan queer-klassikkojen joukosta.

Samana vuonna ilmestynyt Fight Club voisi myös olla nykyään queer-klassikko, ellei alkuperäistä tarinaa olisi elokuvatuotannon puolelta sensuroitu niin rankalla kädellä. Varmasti tuotannossa pelättiin kohdeyleisön reaktiota tai yleisön menettämistä kokonaan – seksuaalivähemmistöiltä saadut lipputulot ovat kieltämättä vielä 23 vuotta myöhemminkin pienemmät kuin heteronormeihin tottuneen “suuren yleisön” rahat. 

Ei mikään ihme, että Fight Club on saavuttanut suosiota niin äärioikeiston kuin queer-anarkistien keskuudessa, kun samasta tarinasta on olemassa kaksi osittain toistensa kanssa ristiriidassa olevaa versiota. Tyler Durden on incelille sankari, positiivinen esimerkki toksisesta maskuliinisuudesta, mutta queer-katsojalle ja varsinkin queer-lukijalle hän on tarinan antagonisti, kertojahahmon väkivaltaiseksi paljastuva poikaystävä. 

Fight Club kuvaa etenkin miehistä pitävien miesten elämään 1980–1990-luvuilla vaikuttanutta pelkoa ja hiljaisuuden kulttuuria niin konkreettisesti, että koko homoseksuaalisuuden teema on romaanissa jätetty rivien väleihin – ja elokuva, jonka avainkohtaukset on muutettu mahdollisimman heteronormatiivisiksi, alleviivaa tämän sensuurin kuvausta entisestään.

Teksti pohjautuu kirjoittajan kandidaatintutkielmaan (yleinen kirjallisuustiede, Turun yliopisto, 2021).
Kursivoidut lainaukset ovat Chuck Palahniukin Fight Club -romaanista (1996).

Esseessä mainitut lähteet:
Brookey, Robert Alan & Westerfelhaus, Robert 2002, “Hiding Homoeroticism in Plain View: The Fight Club DVD as Digital Closet” 
Butler, Judith 2006, Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous (Gender Trouble. Feminism, and the Subversion of Identity, 1990). Suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi.
Kekki, Lasse & Ilmonen, Kaisa (toim.), 2004, Pervot pidot. Homo-, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen.
Kosofsky Sedgwick, Eve 1990, Epistemology of the Closet.

Yksi kommentti “Essee: Onneksi vuonna 2022 tappelukerhoista saa jo puhua

Kommentointi ei ole käytössä.