Arvostelu: Rakkaudesta lajiin esittelee kipeästi kaivatun uuden sukupolven sateenkaariroolimalleja
Kuva: Otava
Toimittaja-kirjailija Tiina Tuppurainen ja valokuvaaja Teemu Silván esittelevät kirjassaan “Rakkaudesta lajiin – Urheilevat sateenkaarinuoret lähikuvassa” (Like 2022) neljätoista sateenkaarinuorta urheilun parista. Haastatellut nuoret edustavat sekä ammattilaisia että harrastajia, osalla ura on jo ohitse, mutta ennen kaikkea he edustavat uusia roolimalleja tuleville sateenkaarilasten ja -nuorten sukupolville. Sukupolville, jotka voivat nähdä itsensä kaltaisia ihmisiä edustettuina urheilussa tavalla, joka ei aiemmin ole ollut edes kuviteltavissa. Roolimallien tarve on huutava, siitä kertovat sateenkaarinuorten parissa tehdyt tutkimukset kerta toisensa jälkeen. Erityisesti urheilumaailma näyttäytyy sateenkaarinuorille usein kaikkena muuna kuin vastaanottavana paikkana.
Ei tarvitse matkustaa ajassa kovin kauas taaksepäin päästäkseen aikaan jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt esiintyivät urheilun parissa lähes poikkeuksetta vain kohahduksia aiheuttavissa “suuren salaisuuden” paljastuksissa, kun, yleensä vastoin urheilijan tahtoa, tämän seksuaalisuus tai sukupuoli paljastettiin suurelle yleisölle pilkattavaksi, kauhisteltavaksi, tuomittavaksi ja usein näiden yhdistelmäksi. Homo oli sanana varattu pukuhuoneiden ja harjoituskenttien pilkkakäyttöön ja “miesten lajeja” harrastavien tai urheilussa erittäin menestyksekkäiden naisten seksuaalisuutta sekä sukupuolta arvuuteltiin koulujen käytävillä, kahvipöydissä ja kotisohvilla. Roolimallien loistaessa poissaolollaan monet urheilevat sateenkaarinuoret ymmärsivät yskän: jos haluat urheilla, pidät suusi supussa.
Hiljaisuus on kuitenkin alkanut rakoilla, kun yhä useampi urheilija osaa vaatia oikeutta olla oma itsensä. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, entiset ja nykyiset, huippu-urheilijat kuten Megan Rapinoe, Jason Paul Collins, Ari-Pekka Liukkonen ja kirjan alkusanatkin kirjoittanut Elina Gustafsson ovat omilla esimerkeillään tarjonneet roolimalleja valtavalle määrälle sateenkaarinuoria, mutta edelleen urheilu kipuilee seurojen, joukkueiden, kannattajien, valmentajien, vanhempien ja pelaajien homo- ja transfobian kanssa. Ongelma on korostunut suomalaisessa urheilussa, jossa uransa aikana “kaapista tulleiden” urheilijoiden määrä on erittäin pieni. Eniten ongelma tuntuu viettävän aikaa poikien ja miesten pukukopeissa, joukkueurheilulajien parissa. Tähän johtopäätökseen tullaan myös kirjassa useasti ja Tuppurainen kertookin sekä johdannossa että loppuosassa kuinka erityisesti seksuaalivähemmistöön kuuluvien miesurheilijoiden saaminen mukaan oli hyvin vaikeaa.
Kirjassa useat haastatellut kertovat, että yhä tänä päivänä kaapista tulon jälkeen ympärillä olevien ihmisten tuki heikkenee tai häviää täysin. Yksi nuorista kertoo jopa lajiliitoltaan saamansa tuen hiipumisesta kun nimenvaihdon syy tuli julkiseksi. Kirjan alkusanoissa entinen nyrkkeilyn Euroopan mestari Elina Gustafsson taas kertoo valmentajansa soittaneen tälle vihaisena Gustafssonin seksuaalisuuden tultua ilmi Miss Gay Finland -kilpailumenestyksen myötä, väittäen että “näin ei voi jatkua” tai sponsorit häviävät. Tällaisessa ilmapiirissä ei ole ihme, että useimmiten urheilijat tulevat kaapistaan vasta uransa päätyttyä, joka taas helposti näyttäytyy roolimalleja etsiville nuorille valintana: elä avoimesti omana itsenäsi tai rakenna uraa. Voit valita vain toisen.
Tästä syystä “Rakkaudesta lajiin” on niin tärkeä kirja, sillä sen sivuilta sateenkaarinuoret voivat löytää useita, samaistuttavia ja uraansa avoimesti omina itsenään luovia sateenkaariurheilijoita. Kirjan viesti on selvä alusta loppuun saakka, vaikka viestinviejät vaihtuvat matkalla: ei pitäisi vaatia rohkeutta olla oma itsensä ja vastuu asioiden muuttamisesta ei lepää vähemmistöjen harteilla vaan lajiliittojen kabineteissa, valmentajien lippisten alla ja muiden vastuuhahmojen käsissä. Kirja valaa myös uskoa tuleviin sateenkaariurheilijoihin, sillä se kertoo muutoksen olevan mahdollista sekä muistuttaa seuroja ja lajiliittoja näiden velvollisuuksista edistää yhdenvertaisuutta.
Yksi kirjan suurimmista vahvuuksista on tapa jolla se yhdistää valokuvausta ja tekstiä, sillä se antaa kasvot haastatelluille näiden itse valitsemissa paikoissa ja helpottaa tuleviin esikuviin samaistumista. Urheilevan sateenkaarinuoren on todennäköisesti paljon helpompi samaistua kulahtaneen keltaisen patjan, jonka kaltaisia patjoja Suomen urheilukentät ovat täynnä, päälle harjoituksissaan hyppäävään ja tienviertä juoksevaan korkeushyppääjä Jade Nyströmiin kuin tästä studiossa kuvattuun kasvokuvaan.
Kirjan heikoin osa taas on melko itsestäänselvyys: seksuaalivähemmistöihin kuuluvien miesten ääni jää aivan liian vaimeaksi, jota vain alleviivaavat muissa haastatteluissa sekä tieto-osiossa toistuvat viittaukset siihen, että juuri he ovat pahimman kohtelun kohteina. Hiljaisuudesta ei toki voi tekijöitä syyttää, koska jos haastateltavia ei löydy niin haastatteluja on kovin vaikea tehdä. Tästä huolimatta kirjasta jää käteen uusien roolimallien tuoman ilon lisäksi myös suru siitä, että yhteisömme nuoret pojat ja miehet eivät vieläkään pääse samalla tavoin nauttimaan samaistuttavista roolimalleista. Toivottavasti tämä on vain väliaikaista ja tilanne muuttuu pian.
“Rakkaudesta lajiin” on hyvin kirjoitettu, mukaansatempaava kirja, jonka lukemista voi suositella erityisesti sateenkaarinuorille ja urheilun parissa työskenteleville, sekä vapaaehtoisille että palkollisille. Kuten Gustafsson kirjan alkusanoissa toteaa, “puuttumisen tulee lähteä ylemmiltä tahoilta, esimerkiksi liitoista, jotta urheilu olisi jokaiselle nuorelle turvallinen ympäristö”. Yksi askel matkalla tämän toteutumiseen olisi urheilevien sateenkaarinuorten todellisuuteen tutustuminen, vaikka esimerkkien kautta. Rakkaudesta lajiin tarjoaa siihen erittäin hyvän mahdollisuuden.
Kehrääjä on myös haastatellut kirjan tekijöitä kirjan tekoprosessista sekä näiden näkemyksistä siitä, miten urheilumaailmaa parannetaan. Haastattelun voit lukea täältä.