2020 Vuoden monologinäytelmänä palkittu Kepeä elämäni vastaa kysymyksiin avoimesti ja pohdiskelevasti
Kuva: A. Halttu
Miiko Toiviaisen monologinäytelmä Kepeä elämäni on palkittu Vuoden monologinäytelmänä vuonna 2020 ja Toiviainen itse on palkittu roolistaan vuonna 2020 Vuoden teatterinäyttelijä -palkinnolla. Transihmisyyttä käsittelevä monologinäytelmä pohtii suuria kysymyksiä avoimesti ja ohjaa katsojan “ihmisyyden äärelle”.
Kävin katsomassa Miiko Toiviaisen monologinäytelmän Kepeä elämäni ensimmäisen kerran Espoon kaupunginteatterissa marraskuussa 2021 ja vielä uudelleen Turun Nuoressa Teatterissa maaliskuussa 2022. Monologi perustuu Toiviaisen omakohtaisiin kokemuksiin transihmisyydestä. Näytelmän syntymisen mahdollisti nuorelle näyttelijälle myönnetty Veikko Sinisalo stipendirahaston nuori lausuja -palkinto. Myös itse näytelmä on palkittu. Se valittiin Vuoden monologinäytelmäksi (2020), ja Toiviainen sai roolistaan Vuoden teatterinäyttelijä -palkinnon (2020). Näytelmä esitetään tänä vuonna muun muassa Helsingissä, Jyväskylässä, Oulussa, Tampereella ja sen ruotsinkielinen versio – Det liv som blivit mig givet – esitetään syksyllä ainakin Turussa.
Ennen esityksen näkemistä odotukseni olivat korkealla. Silti ne ylittyivät.
Mietin näytelmää katsoessani, miten vaikeaa siitä olisi kirjoittaa. En ole kirjoittamassa kritiikkiä, mutta ajattelen huvittuneena muistuttavani näytelmässä esiintyvää kriitikkohahmoa, joka hakkaa maanisesti läppärinsä näppäimille ylistävää kritiikkiä. Helmikuussa 2022 haastattelin Miiko Toiviaista ymmärtääkseni paremmin miksi näytelmä toimii niin hyvin.
Monologinäytelmät ovat haastavia sekä katsojalle että näyttelijälle, sillä ne vaativat herpaantumatonta läsnäoloa. Näyttelijältä vaaditaan taitoa, intohimoa ja täsmällistä nyanssien ja tekstin eri tasojen tulkintaa. Parhaimmillaan monologinäytelmä tuo esille näyttelijän taidot monipuolisesti ja ohjaa katsojan ”ihmisyyden äärelle” – kuten Kepeä elämäni -näytelmän haltioitunut kriitikkohahmo artikuloi. Monologin teksti havainnollistaa kokemuksia transihmisyydestä oivaltavasti ja ymmärrettävästi, huumori ja leikkisyys viihdyttävät ja syvälle luotaavat runojen ja laulujen tulkinnat herättelevät katsojissa olemassaolon ja minuuden kysymyksiin limittyviä tunteita. Kepeä elämäni avaa uusia ovia jokaisessa katsojassa, olipa hänen ymmärryksensä sukupuolen moninaisuudesta kapea tai laaja.
Työryhmän lähtökohtana on ollut tehdä ”hyvää teatteria”, Toiviainen kertoo ja korostaa, miten hänelle oli erityisen tärkeää saada käyttää näyttelijän työkaluja monologissa. Lopputulokseen on vaikuttanut olennaisesti se, että hän sai valita työryhmään ihmisiä, joiden kanssa hän oli jo työskennellyt ja jotka tuntevat hänen vahvuutensa. Onnistunut kokonaisuus perustuu taitavaan dramatisointiin, näytelmän teemoja syventävään musiikkiin ja etevästi läsnäoloa ja vuorovaikutusta hyödyntävään näyttelijäntyöhön. Eeva Kontun säveltämä taustamusiikki ja laulut rytmittävät kokonaisuutta ja ohjaavat katsojaa affektiivisesti syvemmälle kysymyksiin minuuden kokemuksesta ja oman äänen löytämisestä. Tai kuten Toiviainen sanoo kauniisti haastattelussa: “musiikki läpäisee meissä sellaisia kerroksia, mihin pelkät sanat eivät pysty. Pääsemme sen avulla yhdessä jonnekin uuteen paikkaan”.
Toiviainen kohtaa yleisönsä herkkyydellä, joka pitää tarkasti hyppysissään, naurattaa, ihastuttaa, liikuttaa. Koomisissa hahmoissa näyttelijä hyödyntää fyysistä ilmaisua, monipuolista äänenkäyttöä, jopa improvisaatiota esimerkiksi lääkärin hahmossa, joka asettelee murahdellen ja huokaillen maskin naamalleen ja saapastelee yleisön puolelle. Transpolin lääkäri tekee yksittäisistä yleisön katsojista osan ”potilaan” arviointiin osallistuvaa tiimiä kysymällä heidän mielipidettään tämän edistymisestä. Lääkäri lausuu sanelimeensa tulkintojaan ”potilaan” ulkomuodosta ja arvioi tämän käsityksiä sukupuolieroista: ”Habitukseltaan poikamainen. Vastaa kysymyksiin avoimesti ja pohdiskelevasti. Potilaan omat ajatukset miehisyyden ja naisellisuuden käsitteiden eroista ovat melko neutraalit”. Lääkärin puisevan rutinoituneet tulkinnat osana sukupuoli-identiteetin selvittelyprosessia naurattavat, koska hahmo on koominen. Samalla hahmo havainnollistaa diagnosointia edeltävän tutkimusjakson absurdiutta ja sitä, miten suuri valta asiantuntijalääkärin pienilläkin huomioilla voi olla yksilön elämänsuunnan sinetöimisessä. Se, millaisia johtopäätöksiä lääkäri sattuu ”potilaasta” lausumaan ei voi olla väärin, sillä lääkärin status asiantuntijana on ehdoton.
Näytelmän huumori pirskahtelee erityisesti Toiviaisen esittämissä koomisissa cissukupuolisissa hahmoissa, lääkärissä ja kriitikkohahmossa, joka kirjoittaa monologista ylistävän ja lyttäävän kritiikin. Lyttäävässä arviossaan kriitikko suomii kyllästyneenä, miten tämä on jo niin nähty: ”Jälleen taas semmoinen Transhomma! Ei murustakaan uutta informaatioita!” Kaiken muka jo nähneellä kriitikolla on ollut vaikeuksia keskittyä näytelmään siksi, että hän kykene sukeltamaan pintaa syvemmälle. Kielteiseen tulkintaan takertuva kriitikko ei käsitä, miten hänen tapoihinsa katsoa, kuunnella ja tulkita transihmisiä sisältyy erontekoa ja arvottamista. Hahmo sisältää cisnormativiisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä eli se tekee näkyväksi jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa läsnä olevia, sukupuoleen liittyviä oletuksia ja ajatustapoja, jotka toiseuttavat transihmisyyttä ja -kehoja. Transihmisten äänen vahvistumiseen liittyy kummallinen paradoksi: mitä selkeämpi ymmärrys transihmisillä on omasta minuudestaan, sitä enemmän ympäröivä yhteiskunta ajautuu hämmennyksen tilaan. Kyse ei olekaan tiedon puutteesta vaan siitä, miten pysähtyminen sukupuolen monimutkaisuuden äärelle horjuttaa ja hämmentää ennen kuin matka voi jatkua kohti syvempää ymmärrystä. Siksi tarvitaan taidetta ja teatteria, joka ei tyydy tarjoamaan vain faktoja vaan haarukoi ja kääntelee aihetta uusiin asentoihin.
Huumorin peili kääntyy niin cis- kuin transihmisiin tarunomaisiin mittoihin kasvavassa ”transhaukan” hahmossa, jonka raskaat siiveniskut, ylitse lipuva tumma varjo ja läpitunkeva rääkäisy pelästyttää kömpelösti sanoissaan takeltelevat cisihmiset. Toiviainen kertoo, että transhaukka on naurattanut katsojia eri syistä. Esimerkiksi cisihmiset ovat kokeneet hahmon synnyttämän naurun helpottavana. Tulee olo, että on lupa mokailla. Transihmiset puolestaan voivat tunnistaa virheitä haukansilmillään saalistavassa transhaukassa itsensä. Monologissa transhaukka on myös yksi päähenkilön pahimmista peloista: Mitä jos ihmiset näkevät minut tuollaisena?
Transhaukka kiljuu silti tärkeistä asioista muistuttaen esimerkiksi siitä, miten sanat merkitsevät. Tai siitä, miten transukupuolisuus ja drag eivät ole sama asia: ”Että ihmiset ymmärtävät että transihmisyys ei ole mikään performanssi tai karnevaalli!” Esimerkki muistuttaa myös sukupuolen teoretisoinnin historiasta, johon on sisältynyt kiistoja siitä, miten transsukupuolisuutta on käytetty esimerkkinä pyrittäessä purkamaan jäykkiä kaksijakoisia oletuksia sukupuolesta, jotka ohjaavat sitä, miten sukupuolta on lupa ilmaista. Ongelma tässä teoretisoinnissa nähtiin siinä, että se ohitti transihmisten kokemukset ja moninaisuuden. Lisäksi siinä ei otettu usein huomioon sitä, että transukupuolisuudessa ei ole kyse vapaaehtoisesta valinnasta tai pyrkimyksestä kyseenalaistaa tai leikitellä sukupuoliin liitettyjen odotusten kustannuksella toisin kuin esimerkiksi dragesityksessä. Kukaan tuskin suorittaisi juridis-lääketieteellisiä temppuratoja kritisoidakseen sukupuolta ja seksuaalisuutta normittavaa systeemiä.
Transrepresentaatioiden historia on täynnä traagisia ja ahdistuneita hahmoja, joiden elämä on surkeaa tai joiden funktio kertomuksessa on tulla tapetuksi. Maailmalla transihmisten tuottamat omaelämäkerrat, romaanit, tanssiesitykset, runot ja suoratoistopalvelujen sarjat ovat jo tuoneet tähän uusia sävyjä. Kepeä elämäni purkaa transrepresentaatioiden sementoituneita konventioita nostamalla esiin sukupuolieuforian: miltä tuntuu, kun suhde omaan sukupuoleen loksahtaa paikoilleen ja siitä tulee onnellisuuden lähde? Haastattelussa Toiviainen luonnehtii näytelmää osuvasti kotiin tulemisen kertomuksena. Siinä on kyse kodin ja oman itsen löytämisestä. Tällainen tarina on samaistuttava erilaisille katsojille: sen avulla voi löytää ja tunnistaa itsestään jotakin – ja ”ennen kaikkea hyväksyä ja rakastaa löytämäänsä”, Toiviainen tiivistää.
”Tämä on vain minun tarinani”, Toiviainen muistuttaa. Sukupuolen moninaisuuden tarinoita on monenlaisia ja niitä tulisi myös kertoa. Kertomukset eivät ainoastaan avaa moninaisia tapojamme olla maailmassa vaan ne myös muokkaavat tapojamme tulkita kokemuksiamme. Toiviainen mukaan transrepresentaatioiden kehittymiseen Suomessa tarvitaan apua ja kannustusta, jotta ylipäätään uskalletaan kertoa tarinoita vähemmistöistä. Tämä onnistuu harvoin ilman apua niiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia. Näyttelijä toivookin, että omaksuttaisiin matalampi kynnys kysyä neuvoa kokemusasiantuntijoilta. Ennen kaikkea taiteen transrepresentaatioihin kaivataan positiivisuutta, mikä tarjoaa ulospääsyn uhritarinoista. Tämä ei tarkoita sitä, että tulisi kertoa vain tarinoita onnesta tai sokerikuorrutetuista transhahmoista. Sen sijaan Toiviainen haluaisi nähdä ”enemmän kokonaisia ihmisiä, joiden funktiona on olla muutakin kuin vain transhahmo ja joissa transtausta on vain sivulause”. Tarvitaan siis moniulotteisempia hahmoja, joiden elämästä tuodaan esille myös positiivisia asioita. Mielellään jotakin radikaalisti uutta, sellaista mitä emme ole vielä nähneet.
Kirjoittaja on tutkija Koneen säätiön rahoittamassa projektissa Trans*Creative: Hyvinvointi, väkivalta ja ympäristö transkulttuurisessa tuotannossa.
Kepeä elämäni -monologia esitetään vielä ainakin Jyväskylän kaupunginteatterissa (31.3.), huhtikuussa Oulun teatterissa ja toukokuussa Tampereen teatterissa.
Muok 26.3.2022: Korjattu otsikko selkeyttämään ettei kyse ole tämän vuoden palkinnosta
