”Voi olla vaikeaa ymmärtää, miten voi olla sekä muunsukupuolinen että lesbo”

”Voi olla vaikeaa ymmärtää, miten voi olla sekä muunsukupuolinen että lesbo”

Kuva: Marie S / Unsplash. Kuvituskuvan henkilöt eivät liity tekstiin.

Lesbojen näkyvyyden viikkoa vietetään 26.4.–2.5. Tässä tekstissä Kehrääjän lukija kertoo, mitä kautta päätyi määrittelemään itsensä muunsukupuoliseksi lesboksi.

Luokkakaverini kysyy minulta neljännellä luokalla: ”Et kai sä oo lesbo?”
”No en tietenkään!” vastaan kauhuissani. En edes ymmärrä, mistä hän on saanut päähänsä kysyä tuollaista.

En tuntenut sanaa hetero 10-vuotiaana, mutta lapsena olin mielestäni ”normaali”, eli tyttö, joka pitää pojista. Homous oli tuolloin jotain vierasta, pelottavaa ja ”epänormaalia”. Teini-ikäisenä asiat kuitenkin muuttuivat, kun ihastuin tyttöön. Tunne oli kaikeksi onnekseni molemminpuolinen, ja säätöä kesti vuoden tai pari. Ajattelin olevani biseksuaali: henkilö, joka ihastuu ihmiseen sukupuolesta riippumatta.

Murrosikäni alkoi varsin myöhään ja sen myötä kehooni ilmeni muutoksia, joita inhosin. Tulin tietoisemmaksi siitä, että olin yhteiskunnan silmissä ”nainen”. Se tuntui epämukavalta, en halunnut tulla kohdelluksi sellaisena. Sukupuolidysforiani oli voimakasta. Kuulin noihin aikoihin transsukupuolisuudesta ja päättelin olevani transmies.

Elin biseksuaalina transmiehenä netissä joidenkin vuosien ajan. Jälkeenpäin ajatellen huomaan, että en nauttinut ajasta niin paljon kuin olin luullut. Koin, että minulla oli hirveä tarve todistella olevani ”oikealla tavalla” trans. Kokemukseni sukupuolesta oli hyvin jumittunut binääriin: en ole nainen, joten minun täytyy olla mies. En pysähtynyt syvällisemmin miettimään, nautinko muiden silmissä miehenä olemisesta.

Kolme vuotta sitten jokin sisälläni alkoi muuttua. Aloin ymmärtää, etten ollut oikeasti kiinnostunut miehistä. Ajatus seksin harrastamisesta miehen kanssa tuntui epämukavalta, ajatus mahdollisesta loppuelämästä miehen kanssa tuntui enemmän ”velvollisuudelta, jonka voisi kestää” kuin onnelliselta. Miellyttämisenhalu ei ole rakkautta, eivätkä ne pleikkapelin sisällä olevat miehet aitoja. Silti ajatus itsestäni heterona transmiehenä tuntui väärältä.

Tuolloin vietin kuitenkin paljon aikaa lesbojen parissa ja opin jotain uutta: lesbot ovat aina uhmanneet sukupuolistereotypioita ja esimerkiksi monet butch-lesbot ovat muunsukupuolisia, eivätkä välttämättä pidä esimerkiksi feminiinisistä pronomineista. Osa on saattanut poistaa rintansakin ja käyttänyt testosteronia. Tuolloin palaset loksahtivat kohdalleen ja löysin sen, mitä olin jo niin kauan etsinyt: paikkani muunsukupuolisena lesbona.

Vaikka en ole enää transmies ja kutsun itseäni lesboksi, en ole mielestäni detransitioitunut ja cis. Käytän mieluummin omalla kohdallani sanaa ”retransitio”, sillä löysin sen oman transidentiteettini, vaikka se ei olekaan binäärissä.

Joistakin voi olla ehkä vaikeaa ymmärtää, miten voi olla sekä muunsukupuolinen että lesbo. Suhteeni sukupuoleen on monimutkainen. Hyvin yksinkertaisesti selitettynä en tunne olevani nainen, mutta en todellakaan ole mieskään. En ole kiinnostunut miehistä, mutta naisista pidän silti hyvin homolla tavalla.

Olen tiennyt olevani sateenkaari-ihminen jo lähes kymmenen vuoden ajan. Lukuun ottamatta joitakin kavereita, en ole tullut missään vaiheessa kaapista ulos, enkä tuskin aio vielä pitkään aikaan. Vanhempieni epäimartelevat näkemykset homoista, transihmisistä sekä jopa ylipäätään sukupuolistereotypioita rikkovista henkilöistä ovat olleet itselleni aina tiedossa – ”mielisairasta porukkaa”. Kaapissa pysyminen on ollut turvallisin vaihtoehto.

Valehtelisin jos sanoisin, etteikö salaisuuden kantaminen ole ollut toisinaan todella raskasta henkisesti. Varsinkin, kun minulla on nykyään tyttöystävä ja näytän yhä ulospäin kaikin puolin feminiiniseltä, vaikka toivon ettei minun tarvitsisi. En ole maailman silmissä ehkä sellainen kuin haluaisin olla, mutta ehkä vielä jonain päivänä olen vapaa. Ainakin toivon niin.

Kirjoittaja