”I’m not perverted, I’m a cheerleader!” – Eräästä queerista komediasta
Megan (Natasha Lyonne) ja Graham (Clea DuVall). Kuvakaappaus elokuvasta But I’m a Cheerleader (1999).
Satiiria, söpöjä lesboja ja kämäistä camp-estetiikkaa. Jamie Babbitin komedia But I’m a Cheerleader on ihmeen hyvin aikaa kestänyt ysärileffa, joka ei ole täydellinen, mutta saa erityislaatuisuudellaan paljon anteeksi.
Rakastan elokuvaa. Rakastan myös naisia, joten elokuvassa rakastan nähdä naisia rakastavia naisia.
Se ei ole aina ollut helppo rakkaus. Kun elin teinivuosiani queerina tyttönä 2000-luvulla ja 2010-luvun alussa, ei valkokankaalla naisrakkautta juuri nähty, ja ne muutamat kerrat, kun nähtiin, olivat lesbot pitkälti joko tragediaa tai pornoa. Komediaa lesboista oli vähän, ja yleensä siinä naurettiin toisiaan rakastavien naisten kustannuksella, ei heidän kanssaan.
Vaikka television lesborepresentaatio on muuten parantunut viimeisimmän kymmenen vuoden aikana huomattavasti, komediasta naisten välinen rakkaus puuttuu yhä liki täysin. Osaan nimetä edes siedettäviä lesbokomedioita ehkä neljä.
Yksi niistä on Jamie Babbitin But I’m a Cheerleader (1999). Videovuokraamon poistolaatikosta kaksitoistavuotiaana löytämäni elokuva on yhä kymmentä vuotta myöhemminkin suosikkikomedioitani. Se on virkistävän hölmö teos, jonka suurimmat valttikortit ovat melko toimiva käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät sekä visuaalinen ilme, joka on, noh, vaikkei virheetön, niin vähintään kiinnostava.
Lähes täysin queerin työryhmän toteuttaman satiirin juoni on simppeli. Amerikkalaisella pikkupaikkakunnalla konservatiivisessa perheessä kasvaneelle teini-ikäiselle Meganille järjestetään interventio: perhe, ystävät ja poikaystävä ovat huolissaan tytön seksuaalisesta suuntautumisesta.
Megan on cheerleader, hänellä on komea poikaystävä ja perhe on kaikin tavoin tavallinen. Huoli on kuitenkin herännyt, sillä Megan on ruvennut kasvissyöjäksi eikä vaikuta kiinnostuvan miehistä, poikaystävänkään suuteleminen ei huvita. Honey, we think you’re a lesbian, huolestunut äiti parahtaa, ja pian Megan onkin jo matkalla homoseksuaalisten nuorten ”eheytyskeskukseen”.
But I’m a Cheerleader on hauska ja poliittinen esitys heteronormatiivisen patriarkaatin absurdiudesta ja sukupuolesta sosiaalisena konstruktiona, jota rakennetaan ennen kaikkea pakollisen heteroseksuaalisuuden ja sukupuolieron tuottamisen kautta.
Elokuvan huumorin kärki on tavassa, jolla heteroseksuaalisuudesta poikkeamisen systeemiä kriisiyttävää voimaa kuvataan. Homoseksuaaliset nuoret järkyttävät olemassaolollaan kaikkea järjestystä ja saavat yhteiskunnassa vaikuttavan heteronormikoodiston yksinkertaisesti pimahtamaan. Eheytyskeskuksen nuoria aletaan ”opettaa heteroiksi” hämmentävien pakkoheteroseksuaalisuuden oikosulkua muistuttavien harjoitteiden avulla.
Kun RuPaul Charlesin näyttelemä ex-gay Mike rupeaa luotsaamaan sateenkaarevia teinejä kohti heteronormien iloja – sinisessä ”straight is great” -topissa, tietysti – ovat huumorin ainekset valmiit.
Elokuvan keskeisimpiä rooleja näyttelevät jonkinlaiseksi homoikoniksi viimeistään Orange is the New Black -sarjan myötä nimetty Natasha Lyonne sekä lesbo näyttelijä ja elokuvaohjaaja Clea DuVall, jonka komedia Happiest Season sai ensi-iltansa viime vuonna. Nuorten näyttelijöiden hahmot ovat ihastuttavia, ja tietysti Lyonnen suurisilmäinen Megan ja DuVallin sympaattinen Graham päätyvät yhteen.
Tyttöjen ihastumisen kuvauksessa on elokuvan kaikesta muusta ylilyövyydestä huolimatta inhimillisyyttä ja syvyyttä, jota en elokuvaa ensi kertaa katsoessani ollut tavannut yhdessäkään toisessa lesbokuvauksessa. Kaksitoistavuotiaana olen tottunut näkemään kuolevia tai erotisoituja lesboja – representaatio ulottui suunnilleen Sofi Oksasen Baby Janesta mieskatseen määrittämään pornokuvastoon – en nuoria tyttöjä, jotka juttelevat ja nauravat enemmän kuin riitelevät ja naivat. Joihin voin samastua.
But I’m a Cheerleaderin teinit, sekä pää- että sivuhenkilöt, ovat tunnistettavia ja juuri niin pihalla kuin 90- ja 2000-luvun queer-teinit usein olivat.
Kun vuonna 2021 seuraan ruudulta nuoria, jotka karkaavat eheytyskeskuksesta valojen sammuttamisen jälkeen homobaariin juhlimaan vain palatakseen aamuyöllä vapaaehtoisesti takaisin, mietin, kuinka juuri tuollainen minä olin. Kai minulla oli jokin hämärä aavistus siitä, millaista elämää voisin elää, oli minulla oltava. Mutta en todellakaan tiennyt, mistä haaveilla, en uskaltanut sanoa ääneen sanaa ”lesbo”, ja illat vuoroin kirjoitin internetin sateenkaarifoorumeille ja vuoroin mietin, että kai minulla voisi poikakaverikin olla. Jotta kaikki olisi helpompaa.
Keitä me ajattelimme olevamme, keitä me olisimme voineet ajatella olevamme, kun emme nähneet itsemme kaltaisia ihmisiä juuri missään?
Vaikka But I’m a Cheerleaderin juonen keskiössä on nuoren tytön kasvutarina ja ensi-ihastus, enemmän kuin kuvaus ihmisistä se on parodia systeemistä, joka pakkomielteisesti pyrkii tuottamaan tietynlaisia ihmisiä tietynlaisissa suhteissa toisiinsa.
Elokuvanmaailmassa heteronormia pakkomielteisesti toisintava koneisto käy ylikierroksilla, ja yrittäessään esittää luonnollisuutta päätyy vain paljastamaan oman keinotekoisuutensa. Eheytyskeskuksessa kaikki on koodattu eroon vaaleanpunaisen ja sinisen välillä: pojat korjaavat sinisiä autoja, pilkkovat puita ja pelaavat palloa sinisissä asuissa, tytöt simuloivat vaaleanpunaisia hääpäiviään, lakkaavat kynsiään ja vaihtavat vaippoja pinkkiin puetuille Baby Borneille. Ihmiset ovat kummallisessa systeemissä tuotettuja kummallisia tuotteita.
Vaikka hiukan huolimattomalla camp-estetiikalla kuorrutettu But I’m a Cheerleader on satiiri ja kevyttä viihdettä, mahtuu parodian taakse paljon vakavia teemoja: sateenkaarilapsiaan hylkääviä vanhempia, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvan ”eheytystoiminnan” väkivaltaa sekä syvälle yhteiskunnan rakenteisiin juurtunutta misogyniaa ja homofobiaa. Elokuva paljastaa sitä, kuinka todella outoa, mutta myös väkivaltaista niin sanottu tavallisuus usein on. Kohtauksella toisensa jälkeen se kuin kysyy: Mikä sukupuolirooleissa ja heteronormissa mitenkään voisi olla kaikkien näiden kiihkeiden säilyttämispyrkimysten arvoista? Miksei nuorten anneta olla rauhassa?
Vuoden 2021 katsojan näkökulmasta elokuvassa on monia selkeitä puutteita. But I’m a Cheerleader ei kuvaa transihmisiä ja myös esimerkiksi birepresentaatio puuttuu, kaikki henkilöhahmot ovat hoikkia ja vammattomia, ja hahmogalleria on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin valkoinen. Vaikka elokuvan tyylilajiin kuuluu voimakas stereotyypittely, käy se loppua kohden yksitoikkoiseksi, ja erityisesti useat sivuhenkilöt jäävät vaille syvyyttä.
Ysärin queer-elokuvaksi But I’m a Cheerleader on kuitenkin kestänyt yllättävän hyvin aikaa.
Kaipaan maailmaa, jossa lesboudesta voisi kertoa komedian keinoin useamminkin kuin kerran vuosikymmenessä – silloin voisin kirjoittaa suosituksen lesbokomediasta, joka ei ole yli kaksikymmenvuotias teinileffa. Uusia, kiinnostavia lesbokomedioita odotellessa kehotan kuitenkin lämpimästi tämän klassikon pariin.
But I’m a Cheerleader on huonompi kuin parhaan tänä päivänä olemassa olevan lesbokomedian kuuluisi olla, mutta huomattavasti parempi kuin ei mitään.
Oi upea, kiinnostava kirjoitus!!