Vinokino-festivaalilla käsitellään elämän ja kuoleman kysymyksiä elokuvan keinoin

Tom of Finland -elokuvassa nimiroolin näytellyt Pekka Strang nähtiin valkokankaalla myös vuoden 2020 Vinokinossa lyhytelokuvassa We’re Not Here (2019).

29. kertaa järjestettävä LHBTQIA-kansan oma elokuvafestivaali tarjosi tänä vuonna katsausta vähemmistöjen oikeuksiin Venäjällä ja Yhdysvalloissa sekä aitoa iloa ja naurua oivaltavan komedian parissa.

Vinokino on Turun seudun Seta ry:n vuodesta 1992 järjestämä, Suomen ainoa pelkästään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovia elokuvia esittävä festivaali. Vuoden 2020 Vinokino järjestetään neljällä paikkakunnalla: Turussa, Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Turun osalta varsinaiset festivaalinäytökset nähtiin 23.-25.10., ja niitä edeltävällä viikolla festivaali tarjosi kaksi dokumenttia ilmaisnäytöksinä.

Turun Vinokino järjestettiin tunnelmallisessa Kino Dianassa, ja koronarajoituksista johtuen pienen elokuvateatterin paikkoja oli myyty entistäkin vähemmän turvavälien säilyttämiseksi. Yleisö löysi kuitenkin tiensä paikalle. Etenkin teatterin edustalla tupakkapaikalla oli festivaalitunnelmaa, kun moikattiin tuttuja ja kuultiin kiihkeitä keskusteluja ja analyyseja juuri nähdyistä elokuvista.

Tämän vuoden ohjelmistoon kuului seitsemän pitkää fiktioelokuvaa, kolme dokumenttia ja kaksi lyhytelokuvanäytöstä. Fiktion puolella nähtiin niin romanttista komediaa kuin sotadraamaakin, kun taas dokumenteissa keskityttiin kahden näytöksen voimin LHBTQIA-ihmisten huolestuttavaan tilanteeseen nyky-Venäjällä. David Francen ohjaama Welcome to Chechnya (2020) ja Paul Ricen A Worm in the Heart (2020) kuvaavat sydäntäpysäyttävän riipivästi olosuhteita, joissa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvat venäläiset elävät – tai eivät enää elä – tälläkin hetkellä.

Kolmas Vinokinossa nähty dokumentti, Michael Barnettin Changing the Game (2019) jäi mieleen sekä taitavasti rakennetulla narratiivillaan että sanomallaan. Dokumentissa tavataan neljä yhdysvaltalaista nuorta, jotka kaikki harrastavat kilpaurheilua. Urheilu on heille enemmän kuin harrastus – se on elämäntapa, tärkeä osa nuorten elämää. Kuitenkin harrastusta rajoittaa se, että nuoret sattuvat olemaan transsukupuolisia. 

Yhdysvalloissa suhtautuminen transsukupuolisiin urheilijoihin vaihtelee dokumentin mukaan osavaltioittain; toiset antavat nuoren kilpailla oikean sukupuolensa mukaan, toiset takertuvat siihen sukupuoleen, mikä syntymässä on määrätty. Dokumentti kuvaa, kuinka epäreilua on, ettei painija Mack pääse kilpailemaan miesten sarjaan – ja kuinka epäreilua tämä on myös häntä vastaan kilpaileville cistytöille. 

Toisaalta dokumentti näyttää myös, kuinka oikean sukupuolensa mukaisesti kilpailevat transurheilijatkaan eivät välty syrjinnältä tai ennakkoluuloilta. Kun Andraya voittaa juoksukilpailun, katsomossa keski-ikäinen cisnainen nostaa metelin siitä, kuinka hänestä on epäreilua, ettei transtytöllä ole kuukautisia. Kaikki dokumentissa haastatellut teini-ikäiset urheilijat kertovatkin, kuinka aikuiset ihmiset kiusaavat ja vainoavat heitä. Heidän transsukupuolisuuttaan puidaan suosituissa podcasteissa ja jopa valtakunnallisissa uutisissa.

Changing the Game nostattaa katsojassa paljon tunteita: onnea esimerkiksi siitä, että hiihtäjä ja aktivisti Sarah onnistuu vaikuttamaan paikallispoliitikkoihin ja saamaan syrjinnän vastaista lakia eteenpäin, mutta myös surun ja epätoivon tunteita. Dokumentin mukaan 40 % transnuorista yrittää itsemurhaa. Päähenkilöiden vanhemmat ovat niin ikään sitä mieltä, että on “elämän ja kuoleman kysymys”, saavatko heidän lapsensa urheilla ja tunnustetaanko heidän sukupuolensa oikein sekä urheilun maailmassa että yhteiskunnassa yleisesti. Ohjaaja Barnett käyttää taitavasti painin kuvausta paitsi fyysisenä urheilulajina, niin myös visuaalisena metaforana transnuorten kohtaamille vaikeuksille, joiden kanssa he painivat päivästä toiseen.

Vakavien teemojen vastapainoksi Vinokino tarjosi kepeää komediaa, joiden parasta antia oli yhdysvaltalainen, Mike Mosallamin ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen komedia Breaking Fast (2020). Elokuva käsittelee homoseksuaalisuuden ja islaminuskon yhteensovittamista, sydänsuruista ylipääsemistä ja ennen kaikkea sitä, miten kenestäkään ei voi tietää kaikkea ensisilmäyksellä – eikä vielä toisellakaan. 

Breaking Fast on genrelleen uskollinen, mutta onnistuu yllättämään positiivisesti etenkin nokkelalla dialogillaan. Tuntuu siltä, että tällaista komedian pitäisi aina olla: koko yleisö herahtaa naurunremakkaan vähän väliä, mutta vitseillä ei loukata ketään, vaan nauramme aidosti yhdessä elokuvan henkilöiden kanssa. Mo’n (Haaz Sleiman) ja Kalin (Michael Cassidy) rakkaustarina kehittyy uskottavasti, ja hahmokaartissa ei ole oikeastaan yhtäkään henkilöä, jonka kohdalla kompastuttaisiin kliseisiin tai vähemmistökuvauksen tyypillisiin ongelmiin.

Yhtä viihdyttäväksi nousi myös Queer Gender -nimikkeen alle kootussa seitsemän lyhytelokuvan näytöksessä nähty Asaph Luccasin ohjaama Bonde (2019), jossa seurataan brasilialaisen tyttöporukan hervotonta biletystä ja lujaa ystävyyttä. Bonde käyttää nerokkaasti sosiaalisesta mediasta tuttuja efektejä ja sekoittaa näitä myös yhteiskunnallisten asioiden kommentointiin, kun jatkoille lähtiessään mustat tytöt joutuvat rasististen, transfobisten ja misogyynisten poliisien pysäyttämäksi. Tästäkin selvitään ja juhliminen voi jatkua, mutta elokuva tekee selväksi myös sen, ettei aina ole niin helppoa.

Vuoden 2020 poikkeusolosuhteissa järjestetystä Vinokinosta jääkin päällimmäisenä mieleen viesti siitä, että vaikeuksista voi selvitä, jos vain jaksaa uskoa parempaan. Vaikka tilanne olisi nyt paha, saa lohtua esimerkiksi läheisiltä. Tai elokuvista.