Viharikokset valkokankaalla – miltä Boys Don’t Cry näyttää nykykatsojan silmin?

Brandon Teenaa näyttelee Hilary Swank. Kuvakaappaus Boys Don’t Cry -elokuvasta.

22 vuotta sitten ilmestynyt Boys Don’t Cry kuvaa transihmisiin kohdistuvaa vihaa elokuvan keinoin, todelliseen viharikokseen perustuen. Kuinka paljon tositapahtuman yksityiskohtia on lopulta muutettu elokuvaa varten, ja miksi elokuva on tehty?

Teksti käsittelee transfobiaa ja (seksuaalista) väkivaltaa.

Oscar-voittajanakin tunnettu Kimberly Peircen ohjaama Boys Don’t Cry -elokuva (1999) kertoo transmieheen, Brandon Teenaan, kohdistuvasta viharikoksesta 1990-luvun Nebraskassa, Yhdysvalloissa. Elokuva perustuu tositapahtumiin, ja todellisen Brandon Teenan tapaus esitetään muun muassa dokumentissa Hatred and Homofobia in the heart of America (1998).

Elokuvan henkilöiden nimiä sekä tapahtumien kulkua on ajoittain muutettu todellisista tapahtumista ja henkilöistä. Elokuvan yhdeksi pääaiheeksi kehkeytyy Brandonin ja Lana-tyttöystävän suhde, joka jää dokumentissa vähemmälle huomiolle. Elokuvassa esitetään mustasukkaisuus yhtenä Brandoniin kohdistuvan viharikoksen motiivina – Brandonin murhaajalla Johnilla ja Lanalla olisi elokuvan mukaan aikaisemmin ollut romanttinen suhde. Johnin ja Lanan romanttinen jännite on ilmeisesti täysin elokuvaa varten tekaistu, koska tämä ei tule esille tositapausta käsittelevässä dokumentissa. Elokuvassa taas ihmissuhdedraama tuntuu vievän tilaa elokuvan pääaiheelta, viharikokselta.

Boys Don’t Cry herättää myös keskustelua ”whitewashingiin” liittyen. Dokumentissa kuvataan Brandonin hyvää ystävää Philipiä, joka oli tummaihoinen. Philip oli tärkeä henkilö todellisen Brandonin elämässä, mutta jostain syystä henkilö on jätetty elokuvasta kokonaan pois, ja kaikki hahmot ovat valkoisia. Onko kyse siitä, että elokuvaan ei voi sisällyttää kahta vähemmistöryhmää? Yleisesti ajatellaan katsojalle olevan helpompaa, jos tarvitsee sisäistää vain yksi vähemmistöfobiaan liittyvä narratiivi kerrallaan.

Vahvat ennakkoluulot sukupuolivähemmistöjä kohtaan näkyvät useassa kohtaa elokuvassa ja dokumentissa. Brandonin läheiset eivät esimerkiksi lainkaan ymmärtäneet Brandonin transsukupuolisuutta, ja tämän takia Brandon yritti salata syntymässä määritellyn sukupuolensa. Tämä näkyy elokuvassa muun muassa Brandonin hahmon korostaessa maskuliinisuuttaan tekemällä mielellään ”miehisten miesten” aktiviteetteja.

Brandonin tapauksessa pahoinpitelyä ja raiskausta vähätellään kuvottavalla tavalla. Tämä tulee ilmi esimerkiksi sheriffi Charles B. Lauxin kuulusteluista, joista on säilynyt nauhoitteita. Myös elokuvassa esitetään nämä kuulustelut lähes sanasta sanaan samanlaisina. Sheriffin käyttämä puhetyyli ja terminologia antavat hyväksyntää raiskaukselle ja transfobialle. Kuulusteluista tulee olo, että Brandonin pahoinpitelijät ajattelivat heillä olevan oikeus raiskaukseen ja pahoinpitelyyn. Kirsikkana kakun päällä he vielä klassisesti syyttävät uhria tapahtumista.

Se, että elokuvassa ei juurikaan mainita Brandonin vanhempia, on luultavasti ollut elokuvan tekijöiltä tietoinen valinta. Brandonin äiti on kritisoinut elokuvaa siitä, että esittämällä kolme viikkoa yhden ihmisen elämästä muutama julkisuuden henkilö tienaa rahaa ja voittaa Oscar-palkintoja. Äiti JoAnn Brandon olisi myös halunnut, että Brandonista käytetään tämän syntymänimeä. Lisäksi oletettavasti äidin toimesta Brandonin hautakiveen on kirjoitettu hänen olleen ”sisar” ja ”tytär”. Näistä seikoista huomaa, ettei äiti selvästikään hyväksynyt lapsensa transsukupuolisuutta. JoAnn Brandon on haastatteluissa myös kertonut, että Brandonia olisi hyväksikäytetty lapsena, ja uskoo tämän olevan syy Brandonin transsukupuolisuuteen ”sairastumiseen”.

On kiinnostavaa, miten dokumentissa Brandonin äiti ja tyttöystävä Lana käyttävät eri pronomineja Brandonista. Lana puhuttelee Brandonia pronominilla ”he” ja äiti ”she”. Lana vaikuttaa hyväksyvän Brandonin transsukupuolisuuden ja pitävän tätä ongelmattomana. Toisaalta dokumentista tulee lopulta silti kuva, että Lana ei halunnut enää mitään tekemistä Brandonin kanssa saatuaan tietää tämän syntymässä määritellyn sukupuolen. Tämä saattaa myös liittyä siihen, että Brandon oli valehdellut Lanalle muustakin kuin taustastaan, eikä yksinomaan hänen transsukupuolisuuteensa.

Transhahmoja on näkynyt aina elokuvan historiassa, ja esimerkiksi Netflixin Disclosure -dokumentissa (2020) on esitetty hyvin se, miten transsukupuolisuutta on kuvattu elokuvateollisuudessa stereotyyppisesti ja usein pilkaten. Usein transhenkilöt esitetään koomisina hahmoina, joille katsojan on tarkoitus nauraa. Komediaa on tehty erityisesti miehen pukeutumisesta naiseksi, kuten ikonisissa White Chicks (2004) ja Mrs. Doubtfire (1993) -elokuvissa. Näissä elokuvien juoni pohjautuu siihen, että henkilöiden on pakko pukeutua naiseksi saavuttaakseen päätavoitteensa.

Transsukupuolisuus on myös esitetty elokuvateollisuudessa sairautena, ja tämä näkyy esimerkiksi Hitchcockin elokuvassa Psyko (1960). Sama ajatusmalli näkyy Brandonin tapauksessa, niin tositapauksen kuin elokuvan kohdalla, ja narratiivi ylläpitää transfobisia rakenteita.

Monesti elokuvissa narratiivina käytetään transsukupuolisuudesta hyötymistä. Elokuvan kliimaksi on usein hetki, jolloin henkilö ”paljastuu” transsukupuoliseksi. Sama narratiivi esitetään myös Boys Don’t Cryssa. Narratiivi kertoo leimaavaa tarinaa siitä, että transihmisissä olisi fundamentaalisesti jotain väärin.

Moni transihminen on sanonut, että Boys Don’t Cry -elokuva aiheuttaa ahdistusta väkivaltaisuudellaan. Se, miksi transsukupuolisuuden ympärillä täytyy aina tapahtua jokin trauma, ihmetyttää monia. Iso teema transsukupuolisuutta kuvaavissa elokuvissa on ollut, että transsukupuolinen joutuu pahoinpidellyksi.

On tärkeää, että tuotantotiimissä olisi mukana transihmisiä. Hyvänä esimerkkinä on uusi Häräntappoase-sarja (2021), jossa yhtenä käsikirjoittajana toimii muunsukupuolinen henkilö. Toisaalta kirjallisuudessa transasiat menevät usein nopeampaa eteenpäin, sillä on helpompi luoda transhenkilöitä kirjaan kuin ”isotöisemmin” valkokankaalle. Esimerkiksi N. K. Jemisinin The Broken Earth -romaanitrilogiassa (2015-2017) on hyvää transrepresentaatiota.

Mikä oli ylipäätään motivaatio Boys Don’t Cry -elokuvan tekemiselle? Vaikka elokuvan vuoksi Brandonin tapaus tavoitti suuren yleisön, kyseenalaiseksi jää, miksi tarina piti esittää lähinnä väkivallan ja negatiivisuuden kautta. Brandonin hahmo itsessään on hyvin esitetty, mutta siitä huolimatta voidaan pohtia, onko elokuva transfobiaa vastaan, sen puolella vai esitetäänkö se neutraalina asiana? Transfobia, kuten homofobiakaan, ei kuitenkaan koskaan ole neutraalia.

Elokuvat ja kirjallisuus vaikuttavat tahtomattammekin kaikkien ihmisten elämään. Mikäli kulttuurituotteissa esitettäisi transihmisiä paremmin, voisi leima transsukupuolisuuden ympäriltä joskus hävitä.

Teksti perustuu Popkäst-podcastin Helsinki Pride -viikon kunniaksi äänitettyyn erikoisjaksoon, jossa juontajien Vivin ja Nellin vieraana on Lyyra Virtanen Kehrääjästä.­ Popkäst on podcast, jossa pohditaan popkulttuurin aiheita nykyperspektiivistä, sekä keskustellaan ajankohtaisista ilmiöistä ja yhteiskunnallisista ongelmista.