Sateenkaarihistoriaa: Kuvataiteilija Keith Haring toi taiteen ihmisten pariin 1980-luvulla

Sateenkaarihistoriaa: Kuvataiteilija Keith Haring toi taiteen ihmisten pariin 1980-luvulla

Keith Haring taidenäyttelynsä avajaisissa Tony Shafrazi Galleryssa New Yorkissa. Kuva: Allan Tannenbaum

Keith Haringin taideteoksiin saattoi törmätä muun muassa New Yorkin metrotunneleissa ja suosittujen artistien albumien kansissa. Haring tunnettiin kantaaottavana taiteilijana, joka puhui avoimesti niin homoudestaan kuin ajatuksistaan taiteen saavutettavuuden puolesta.

Taiteilija, antirasisti, AIDS-aktivisti, saavutettavuuden puolestapuhuja, homoikoni ja paljon muuta. Kaupallisestikin menestynyt Keith Haring oli uransa alkuvaiheesta lähtien myös HLBTIQA+-yhteisölle tuttu ennen kaikkea värikkäästä, mukaansatempaavan dynaamisista teoksistaan, joiden yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottava sanoma tavoittaa katsojansa oitis. Mutta millainen mies oli taiteellisten saavutusten ja ihmisoikeustyön takana?

Keith Allen Haring syntyi 4.5.1958 Yhdysvaltojen Readingissa, Pennsylvanian osavaltiossa. Hänen lapsuudestaan tiedetään, että hän oli luova poika, joka innostui piirtämisestä varhain. Esikuvina toimivat tuolloin mm. Walt Disney, Dr. Seuss ja oma isä, joka opetti pojalleen sarjakuvapiirtämisen alkeet.

Vuosien myötä intohimo taiteeseen vain vahvistui ja vuonna 1976 nuori Haring pääsi opiskelemaan mainospiirtämistä pittsburghilaiseen Ivy School of Professional Art -taidekouluun. Paperit jäivät saamatta, sillä hän jätti koulun kesken turhauduttuaan opetukseen, jota kritisoi elitistiseksi ja omien arvojen vastaiseksi. Haring oli sitä mieltä, ettei taiteen kuulu olla vaikeaselkoista ja että taide pitää tuoda ihmisten pariin, eikä toisin päin. Pettymystä herätti lisäksi kokemus siitä, että hänen työskentelymetodiaan vähäteltiin, vaikka ensimmäisen näyttelynsä hän piti vasta 20-vuotiaana.

Kuva: Keith Haring Foundation

Jätettyään koulun kesken Haring ei kuitenkaan hylännyt luovuutta, vaan muutti vuonna 1978 New Yorkiin opiskelemaan maalausta School of Visual Arts -oppilaitokseen. Opintojensa ohella mies työskenteli blokkarina klubeilla ja ryhtyi ohessa verkostoitumaan tosissaan paikallisten taidepiirien kanssa. Uusia tuttavuuksia löytyi mm. muusikoiden, graffiti- ja performanssitaiteilijoiden ja klubiskenessä liikkuvien ihmisten joukosta.

Uudet kontaktit tulivatkin Haringille enemmän kuin tarpeeseen, sillä 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa New York edusti homomiehille paikkaa, jossa sai elää omana itsenään. Avoimesti homo Haring koki suurta yhteenkuuluvuutta underground-piireihin, joista hän ammensi ideoita taideprojekteihinsa. Kiinnostuksen kohteisiin lukeutuivat mm. breakdance, hiphop- ja acid house-musiikki ja graffiti- ja poptaide. Juuri nämä inspiroivat Haringia kehittelemään yksinkertaisia, eläväisiä hahmoja, joista tuli hänen tunnetuin tavaramerkkinsä.

Samoihin aikoihin elämä New Yorkissa oli rauhatonta. Rikollisuutta esiintyi paljon ja työttömyysluvut olivat korkealla. Jälkimmäinen näkyi kadunkuvassa ennen kaikkea siten, että metrotunneleiden seinillä oli runsaasti tyhjää mainostilaa, mustilla tauluilla peitettynä. Näitä tauluja Haring keksi käyttää hyödyksi työssään, kun hän pohti kuinka saisi tuotua taiteensa mahdollisimman yksinkertaisella, saavutettavalla keinolla kaikkien nähtäväksi – hän voisi piirtää siellä, missä ihmiset eniten liikkuivat. Työvälineiksi valikoituivat liidut ja tussit, sillä Haring ei antirasismiin perehtyneenä halunnut omia ihailemiensa mustien graffititaiteilijoiden kulttuuria käyttämällä katutaiteessaan heidän tapaan spraymaaleja.

Kuva: Keith Haring Foundation

Haring tunnettiin nopeatempoisesta työskentelytavasta ja hänelle oli ominaista uppoutua työhönsä tuntikausiksi. Tämä mahdollisti useamman suurikokoisenkin teoksen saattamisen alusta loppuun kerralla. Vuosina 1980-1985 Haring piirsi useita satoja teoksia metrotunneleiden seinien tauluille. Allekirjoituksena toimi säteilevää vauvaa esittävä hahmo, jonka merkitystä mies selitti elämän symboliksi. Ohikulkijat oppivat pian tunnistamaan yksinkertaisilla, toistuvilla kuvioilla leikittelevän tyylin, joka oli yhtä helposti lähestyttävä kuin taiteilija itse. Useat ihmiset pysähtyivätkin toisinaan juttelemaan Haringin kanssa ennen matkansa jatkamista.

Haring kutsui metrotunneleita osittain humorisesti laboratoriokseen, sillä hän piti niitä mitä parhaimpana miljöönä uusien piirrostekniikoiden ja kuvioiden testaamiseen. Tapa vetäytyä metrotunneleihin piirtämään säilyi pitkään, vaikka Haring joutuikin satunnaisesti pidätetyksi ilkivallasta epäiltynä – tosin poliisi päästi hänet aina vapaaksi ilman sen kummempia seurauksia, sillä pois pestävillä liiduilla tehtyjä piirroksia ei oikein voinut pitää julkisten tilojen vandalisointina.

Kuva: Keith Haring Foundation

Aikavälillä 1980-1989 Haringin työ ja persoona alkoivat keräämään suurempaa huomiota ja pian taiteilijan tiesivät kaikki. Vuosikymmen käynnistyi mainiosti, kun hän piti ensimmäisen New Yorkin taidenäyttelynsä Westbeth Painter Spacella vuonna 1981. Menestys oli sensaatiomainen ja kuuluisuus toi mukanaan lukuisia kaupallisia yhteistöitä yritysten ja julkisuuden henkilöiden kanssa. Haring suunnitteli mm. albumien kansia (David Bowie, Sylvester, Crystal Waters ja Run-D.M.C.), teatteri- ja klubilavasteita, mainoksia (Absolut Vodka, Swatch, festivaalitapahtumien julisteet), sekä muraaleja tilaustöinä. Liitujen ja tussien lisäksi hän käytti tunnetuimmissa töissään mm. akryylimaaleja, tavallisia ja fluorisoivia ultraviolettipohjaisia.

Kaupallisen menestyksensä Haring sinetöi vuonna 1986 avaamalla New Yorkiin Pop Shopin, hänen taiteeseensa liittyviä oheistuotteita edulliseen hintaan myyvän liikkeen. Taidepiirit kummastelivat päätöstä vähintään yhtä paljon kuin nimekkäät kuraattorit, jotka pitivät kaikesta Haringin menestyksestä huolimatta taiteilijan tyyliä kuvitusmaisena, lapsekkaanakin. Tukijoita kuitenkin löytyi, sillä esimerkiksi Haringin ystävä ja esikuva Andy Warhol piti ideaa nerokkaana. Haring ei juuri pitänyt Pop Shopia työnsä pilaamisena kaupallisuudella, vaan päinvastoin – nyt jokainen pystyi halutessaan ostamaan hänen taidettaan. Kaupan perustaminen sai kritiikistä huolimatta toivotun vastaanoton yleisöltä, olihan se ennennäkemätön vastaisku traditiolle ja ajatukselle siitä, että taiteen tulisi pysyä neljän seinän sisällä galleriassa, kommunikoimassa katsojansa kanssa vain pääsylipun maksua vastaan.

Kuva: Keith Haring Foundation

Kun AIDS-epidemia levisi 80-luvulla, ajat synkkenivät jo valmiiksi levottomassa New Yorkissa. Media ja poliitikot revittelivät ”homosyövällä tai -rutolla” ja sairastuneita häpäistiin säälittä julkisesti. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuivat entistäkin ahtaammalle ja tautipelko levisi kulovalkean tavoin. Haring jatkoi kaikesta huolimatta taiteilijaystäviensä ja yhteistyökumppaneidensa kanssa työskentelyä, sillä se auttoi häntä saamaan ajatuksia muualle – erityisesti siinä vaiheessa, kun läheisiä ystäviä alkoi menehtymään tuolloin tuntemattomaan tautiin, johon ei ollut parannuskeinoa.

Lopulta taiteilija itse sai tietää hiv-positiivisuudestaan vuonna 1988. Infektio oli edennyt AIDS-vaiheeseen, mutta Haring ei lannistunut. Hän koki, että töitä on tehtävä entistä kovempaan tahtiin – olihan hän menettänyt taudille aikaisemmin myös pitkäaikaisen miesystävänsä Juan Dubosen, eikä siksi tieto omasta sairaudesta tullut yllätyksenä. Työ ja eläminen täysillä huumeista luopumatta auttoi toisaalta käsittelemään tunteita, pelkojakin sairauden edetessä.

Haringin viimeisien vuosien teoksissa näkyykin aikaisempaan tuotantoon verrattuna tiettyä apeutta, vaikka niiden sanoma on toivoa herättelevä – AIDS tullaan voittamaan, eikä sairastuneita tule syrjiä, sillä vaikeneminen on vähintään yhtä vaarallista kuin sairaus sellaisenaankin. Haring näytti muutenkin avoimuudellaan esimerkkiä, kuinka AIDS-tietoisuutta lisätään, ja oli yksi ensimmäisistä julkisuuden henkilöistä, jotka uskalsivat kertoa julkisesti sairastumisestaan.

Kuva: Keith Haring Foundation

Keith Haring menehtyi 16.2.1990 31-vuotiaana AIDS-komplikaatioon vanhempiensa kotona heidän läsnäollessaan. Perintö elää verkkokaupaksi muutetun Pop Shopin ja Keith Haring Foundation -järjestön muodossa, jonka mies perusti hieman ennen kuolemaansa. Järjestön missio nojaa kolmeen päätavoitteeseen: Haringin taiteellisen työn säilyttämiseen ja näyttelyistä vastaamiseen, vähävaraisten perheiden lasten harrastustoiminnan tukemiseen, sekä hiv- ja AIDS-tietoisuuden lisäämiseen ja stigman torjumiseen koulutusten, tutkimuksen ja hiv-positiivisten ihmisten auttamisen kautta.

Viimeiseksi mainittu teema näkyi myös Tampere-talolla tänä kesänä, kun Yhdysvaltain suurlähetystö järjesti Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4.7. maksuttoman sisäänpääsyn Keith Haring Posters -näyttelyyn. Tempauksella kunnioitettiin järjestäjien mukaan Haringin ja muiden AIDS:iin menehtyneiden ihmisten muistoa ja alleviivattiin syrjinnän poistamisen olevan tasapuolisesti kaikkien vastuulla. Keith Haring Posters -näyttely tarjoaa parhaita paloja maailmankuulun taiteilijan julistetaiteesta 22.6.-15.8. Tampere-talolla.

Artikkelin lähteinä on käytetty dokumenttia Keith Haring – katutaiteen ihmelapsi (Yle Areena), Keith Haring Foundationin nettisivuja sekä The Collectorin artikkelia.

Kirjoittaja