Kirja-arvostelu: Väkevät sielut unohtaa sieluista väkevimmät
Väkevät sielut etenee vauhdikkaasti, tarjoaa paljon uutta ja on henkilövetoisena virkistävä poikkeus yleensä kuivahkojen historiikkien ja tietokirjojen joukossa. Kirja jättää kuitenkin käsittelemättä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, joiden sieluja koeteltiin Lapinlahden sairaalan seinien sisällä kovalla voimalla.
Väkevät sielut – Tarinoita Lapinlahden sairaalasta (Into) on kattava kuvaus Lapinlahden sairaalan historiasta sen potilaiden, henkilökunnan sekä muiden sairaalan alueella asuneiden silmin. Kirja tuntuu esittelevän jokaisen ajanjakson sairaalan historiasta syvällisesti mutta kuitenkin siten, että lukija ei ehdi tylsistyä liiallisiin yksityiskohtiin.
Tietokirjaksi Väkevät sielut etenee hyvin tarinamaisesti, tuntuen hetkittäin enemmän eri hahmojen kootuilta elämänkerroilta kuin sairaalan historiikilta. Potilaiden tarinoiden nostaminen keskiöön antaa kirjalle lämpimämmän, inhimillisemmän tunnon kuin mitä tietokirjoissa on aiemmin totuttu näkemään. Empaattinen ja potilaslähtöinen tarinankerronta jättää kuitenkin jälkeensä kysymyksen: miksi vähemmistöjen tarinat jäivät kokonaan pois? Kirjassa ei nimittäin mainita sanallakaan Lapinlahden sairaalan roolia suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiassa, pois lukien maininnat muutamien potilaiden kohdalla näiden seksuaalisuudesta.
Lapinlahden sairaalassa on muun muassa hoidettu transsukupuolisia henkilöitä aikana, jolloin transsukupuolisuutta pidettiin psykopatian alalajina, seksuaalisena poikkeavuutena, kuten pidettiin myös esimerkiksi homoseksuaalisuutta ja itsensä paljastamista. Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulvan artikkelin mukaan potilaat hakeutuivat useimmiten Lapinlahdelle itse, sillä Lapinlahdella oli “asiantunteva maine seksuaalisuuden ja sukupuolen ongelmien ratkaisussa”. Väkevät sielut kuvailee muissa osioissaan Lapinlahden sairaalaa uusien hoitomuotojen kehittäjänä ja aikaansa edellä olevana hoitolaitoksena, joten olisi perusteltua sisällyttää myös sairaalan edistyksellisyys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen saralla.
Edistyksellisestä julkikuvastaan huolimatta Lapinlahden sairaalassa on myös kaltoinkohdeltu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia potilaita. Osa heistä tuotiin sairaalaan vastoin tahtoaan ja monet heistä taistelivatkin vastaan, kun sairaalan henkilökunta yritti “sopeuttaa” heitä takaisin yhteiskuntaan. Sopeuttamisyritykset kuulostavat nykytiedon valossa pitkälti tutkimusten vahingollisiksi toteamiksi “eheytysterapioiksi”, joilla seksuaalivähemmistöistä pyritään tekemään heteroita ja sukupuolivähemmistöistä syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajia, vastoin näiden tahtoa.
Historiikissa ristiriitaa aiheuttaa lisäksi muun muassa se, kuinka Väkevät sielut kuvailee ylilääkäri Kalle Achtén aikana Lapinlahden sairaalassa vastaanotetun kritiikkinä “politisoituneita väitteitä että sosiaaliset syyt selittävät mielisairauksien taustan” ja psykoanalyysia kritisoivia kommentteja, jotka kirjan mukaan saivat Lapinlahdessa asiallisen vastauksen, kun Achté itse samanaikaisesti julkaisi kirjoja joiden mukaan homoseksuaalisuus oli “seksuaalinen poikkeama”, joka kuului “seksuaalitoiminnan häiriöt” -otsikon alle. Achté myös perusteli näkemyksiään rottakokeilla, jolla Achtén katsottiin rinnastavan seksuaalivähemmistöt rottiin. Achtén näkemykset ovatkin olleet innoittajana Seta ry:n kunniarotta-palkinnolle, jonka ensimmäinen saaja hän oli.
On surullista, miten muutoin onnistunut kirja kykenee sivuuttamaan täysin Lapinlahden sairaalan merkittävän roolin suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiassa. Kirjaa kirjoittaessa joudutaan toki rajaamaan aineistoa, eikä kaikkia tarinoita voida kertoa, mutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelua käsittelevien osioiden täydellinen puuttuminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Kirjaa lukiessa Lapinlahden sairaalasta ja sen ylilääkäreistä maalautuu ylikorostuneen positiivinen kuva ja on vaikea välttyä ajatukselta, että tätä kuvaa ei haluta rikkoa esimerkiksi tarinoilla pakkohoidetuista transmiehistä tai homoja patologisoivista ylilääkäreistä. Toivottavasti nämäkin tarinat saavat vielä joskus vuoronsa.
Väkevät sielut – Tarinoita Lapinlahden sairaalasta on helppolukuinen, mukaansatempaava tietokirja, joka kertoo kattavan tarinan sairaalan synnystä sen hiipumiseen ja lopulta viimeisen potilaan poistumiseen sairaalasta 22.12.2008. Sen henkilövetoinen tyyli herättää laitoksen historian eloon hyvin omaleimaisella tavalla ja antaa paljon uutta tietoa olematta pitkäveteinen. Kirjan isoimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin historiikin yksipuoleisuus, jossa sairaalaa käsitellään pääosin vain enemmistön silmin ja erityisesti negatiiviset osat historiasta ovat saaneet vain pieniä mainintoja, osa on jopa jätetty täysin mainitsematta. Täyttä kuvaa kirja ei siis missään tapauksessa laitoksen historiasta anna, mutta on oikein hyvä katsaus Lapinlahden sairaalan menneisyyteen ensimmäistä kertaa tutustuvalle.
Väkevät sielut – Tarinoita Lapinlahden sairaalasta (2021, Into Kustannus) kirjoittaneet Tarja Heiskanen, Mirja Vallisaari & Katja Liuksiala
