Sateenkaarihistoriaa: Yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjaushoidoista toteutettiin salaa 1970-luvun Neuvostoliitossa

Sateenkaarihistoriaa: Yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjaushoidoista toteutettiin salaa 1970-luvun Neuvostoliitossa

Kuvituskuva: Hush Naidoo Jade Photography / Unsplash.

Ansioitunut kirurgi Viktors Kalnbērzs on jäänyt historiaan falloplastiatekniikan kehittäjänä, vaikka uraauurtavat leikkaukset jouduttiin suorittamaan jopa vankeusrangaistuksen pelossa. Artikkeli kertoo Neuvostoliiton ensimmäisen medikaalisesti transitioituneen transihmisen, Innokentin tarinan.

Viktors Kalnbērzsin haastatteluun pohjaava, Daniil Turovskin kirjoittama artikkeli on julkaistu alunperin venäläisessä Meduza-verkkolehdessä 3.7.2018. Kehrääjän toimittaja Oliver N. on kääntänyt artikkelin suomeksi, ja Kehrääjä julkaisee tekstin nyt Meduzan luvalla. Tekstiä on lyhennetty selkeyden ja luettavuuden vuoksi.

Vuoden 1968 lopulla Neuvostoliiton Riiassa (nyk. Latviassa), ortopedian ja traumatologian tutkimuslaitoksella työskentelevä kirurgi Viktors Kalnbērzs sai puhelun kollegaltaan ja ystävältään, Vladimir Demikhovilta, joka oli Neuvosto-Venäjän tunnetuimpia tutkijoita ja elinsiirtotoimenpiteiden edelläkävijä. Demikhov kertoi yhteydenotossaan ”naisesta, joka haluaa muuttua mieheksi” ja tiedusteli, olisiko kollega kiinnostunut ottamaan hänet potilaakseen. Kalnbērzs oli ymmällään. Hänellä oli pitkä kokemus kosmonauttien, kilpaurheilijoiden ja valtion korkea-arvoisten virkahenkilöiden terveydenhuollosta vastaamisesta, intersukupuolisten ihmisten sukuelinkirurgiasta sekä falloplastiasta – sukuelinkirurgisesta toimenpiteestä, johon turvauduttiin yleisesti ottaen tapauksessa, jossa cismiespotilas selviytyi hengissä vakavasta onnettomuudesta vammautuneena.

Mutta miksi kukaan korjaisi sukupuoltaan, Kalnbērzs ihmetteli. Kalnbērzs päätti kuitenkin tavata potilaan, joka saapui muutaman päivän päästä vastaanotolle. Hän oli noin 30-vuotias, tummahiuksinen ja ruumiinrakenteeltaan huomattavan feminiininen. Ammatiltaan hän oli insinööri ja työskenteli johtotehtävässä eräällä moskovalaisella tutkimuslaitoksella.

Mies sanoi ymmärtävänsä, jos Kalnbērzs yrittäisi saada hänet luopumaan tarpeestaan käydä läpi sukupuolenkorjausprosessi. Siinä ei olisi kuitenkaan järkeä, hän sanoi ja lisäsi, että luonto taisi hänen kohdallaan erehtyä, tarkoittaen sillä kehonsa sukupuolittuneita piirteitä. Kirurgi voisi auttaa häntä korjaamaan ongelmia aiheuttavan ristiriidan. Mies kertoi, että hän oli tähän mennessä kokeillut kaikkia keinoja oppiakseen elämään naisena, mukaan lukien hypnoosia sekä hormonihoitoa – tuloksetta. Hän halusi rakastaa naista miehenä, mutta jokainen hänen yhteydenottonsa moskovalaisiin lääkäreihin päättyi heidän nauraessa hänelle avoimesti. Kalnbērzs lupasi miettiä asiaa tarkemmin ja mies palasi takaisin Moskovaan.

Vastaanoton jälkeen kirurgi pyysi työpaikaltaan tutkimuslaitokselta käsiinsä kaiken mahdollisen kirjallisuuden sukupuolenkorjaukseen liittyvästä sukuelinkirurgiasta. Sitä ei löytynyt paljoa, vain neljä tapausta liittyi maskulinisoivaan transprosessiin syntymässä naiseksi määritellyn henkilön kohdalla. Leikkaustekniikat vaihtelivat, mutta kaikki lopputulokset olivat siitä huolimatta alkeellisia, sillä sukuelinkirurgiasta huolimatta muun muassa kuukautiset säilyivät ja raskaus oli edelleen mahdollinen. Luettuaan kaikki saamansa lääketieteelliset julkaisut Kalnbērzs päätti, että jos sukupuolenkorjausprosessi toteutetaan, niin hän aikoo viedä sen ”loppuun asti”. Hän kutsui miehen uudelleen vastaanotolleen ja jonkin ajan päästä tämä saapui jälleen Riikaan.

Kalnbērsz sanoi, ettei ole täysin varma leikkaushoitojen lopputuloksesta maskulinisoivan transprosessin tapauksessa ja ehdotti, että mies voisi tulla ensin seuraamaan hänen työskentelyään. Kirurgi vei miehen leikkaussaliin seuraamaan leikkausta pukeutuneena lainattuihin hoitajan työvaatteisiin ja kertoi potilaalleen kyseessä olevan hoitajaopiskelija. Kalnbērzsin työskentely intersukupuolisen sukuelinkirurgian parissa vakuutti miehen kirurgin osaamisesta. Kalnbērzs järjesti miehelle sairaalahuoneen ja kutsui vuorostaan paikalle useita kirurgeja, psykiatreja ja muita ammattilaisia konsultoidakseen heitä poikkeuksellisesta tilanteesta. Asiantuntijat punnitsivat keskenään hyötyjä haittoineen, eikä juuri kukaan vastustanut – hoitamaton sukupuolidysforia nähtiin aivan liian korkeana itsemurhariskinä. Yksi kirurgin paikalle kutsumista asiantuntijoista oli suullisen suostumuksen sukupuolenkorjaukselle antanut Latvian sosialistisen neuvostotasavallan alueellinen sosiaali- ja terveysministeri, jonka kanssa Kalnbērzilla oli tuttavalliset välit.

Kalnbērzs epäröi kuitenkin leikkaukseen ryhtymistä ja pyysi lopulta miestä lähtemään sairaalasta. Tämä vastasi myöhemmin hänelle kirjoittamalla pitkän, tunteikkaan kirjeen, josta huokui näköalattomuus ja äärimmäinen epätoivo.

”Olen tiennyt varhaisista lapsuusvuosistani lähtien, että olen poika ja että tulen kasvamaan aikuiseksi mieheksi. Olen ollut varma tästä silloinkin, kun ikäni puolesta en kyennyt täysin tiedostamaan olemassaoloani – kiistaton tosiasia on ilmennyt kaikin mahdollisin tavoin käytöksessäni kehittyen ja vahvistuen vuosien myötä niin, että miehuuden alku minussa määritti sanoinkuvaamattoman vahvasti kohtaloni, joka odottaisi minua tulevaisuudessa. Huolimatta naistyypillisten sukupuoliominaisuuksien läsnäolosta minulle on kehittynyt yksinomaan miestyypillisiä taipumuksia, tapoja, kiintymyksiä ja tavoitteita. Vähitellen ne eristivät minut muista ihmisistä, veivät mahdollisuudet löytää ystäviä,  perustaa perheen ja saavuttaa muita vastaavia, tavallisille ihmisille itsestäänselviä asioita.

12-vuotiaana jouduin kokemaan ensirakkauden, eikä tämä henkilö ollutkaan mies, vaan nainen. Tämä 18-vuotiaaksi saakka jatkunut tunne näytti minulle ensimmäistä kertaa tilanteeni toivottomuuden, elämäni näköalattomuuden sen kaikessa raadollisuudessaan. On sanomattakin selvää, että tämä toimi eräänlaisena alkuna vakaville pohdinnoilleni koskien pelottavaa erilaisuuttani, joka ei ennen tätä kaikkea oikeastaan häirinnyt minua, eikä muistuttanut sen kummemmin olemassaolostaan.

Aikaa kului ja ensimmäinen, voisi sanoa ritarillinen tunne sai minut vaistomaisesti etsimään ulospääsyä umpikujasta, vaan eipä sitä ollut, eikä voinut olla olemassakaan. Vähitellen, sulkeuduttuani ensin kuoreen, yritän kaikesta huolimatta epätoivoisesti voittaa itseni, tukahduttaa kiinnostukseni naisiin. Kaikki yritykseni päätyvät kerta toisensa jälkeen epäonnistumiseen. Miehiin en ole juuri koskaan tuntenut minkäänlaista intohimoa, vaikka ottaen huomioon tilanteeni toivottomuuden, yritän edelleen pakottamalla tukahduttaa itsessäni kaikki miehuuden alun merkit.

Ainoa asia, jonka olen tähän mennessä onnistunut vuosien aikana saavuttamaan, on melkeinpä näyttelijän tasolle yltävä, naisen roolia imitoiva inhorealistinen performanssini. Toisaalta edes minä en voi onnistua näyttelemisessäni aina, sillä koko ajatteluni rakenne, koko psyykeni ja edellä mainituista syistä käytöksenikin, kaikki yksityiskohtaisimmatkin persoonani vivahteet, kaikki mikä on minulle tärkeää, toisin sanoen koko sisäinen maailmani on maskuliinisuuden muovaamaa ja tämän kätkeminen muilta ihmisiltä on sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Minä elän huonommassa asemassa kuin vihollisvaltion vakooja, sillä hän sentään tietää, että jonain päivänä hänet korvataan toisella ja hän saa jälleen olla oma itsensä. Minulla taas ei ole, eikä voi olla mitään toivoa siitä, että jonain päivänä joku vapauttaa minut jatkuvasta maskin takana elämisen välttämättömyydestä, jatkuvasta yhden ja saman minulle vastenmielisen roolin esittämisestä, pukeutumisesta itselle luotaantyöntäviin vaatteisiin ja olemassaolosta, ei elämästä ilman ystäviä ja perhettä – jopa ujostelusta lähisukulaisteni seurassa.

Jatkuvasti yltyvä, pysyvä ja alati vain entisestään voimistuva haluni naisia kohtaan tekee elämästäni ylitsepääsemättömän tuskallista. Jos edes ajatuksen tasolla mietin itseni totuttamista intiimiin suhteeseen miehen kanssa, niin koen heti, että mieluummin vaikka hirttäytyisin.

Olen tällä hetkellä 30-vuotias. Se, mikä minussa on kehittynyt, muodostaa elämäni perustuksen, pohjan koko olemassaololleni. Siinäkin tapauksessa, että jokin uskomaton ihme saisi minut tuntemaan vetoa miestä kohtaan, tiedostaisin täysin mahdottomaksi elämäni uudelleenrakentamisen ja naisille ominaisten tapojen, joista minulla on vain epämääräisiä käsityksiä, opettelun. Lisäksi minulla on vakaa, useita vuosia jatkunut kiintymys naiseen, jonka elämän haluan toimeentulollani turvata ja saada häneltä vuorostaan tavallista, ihmiselle ominaista elämäniloa.

Ottaen huomioon kaiken tässä mainitsemani, sekä ollessani tietoinen siitä, että Te suoritatte parhaillaan hieman samankaltaista kokeellista hoitotoimenpidettä, pyydän omalta osaltani määrätietoisesti Teitä auttamaan minua pääsemään ulos tästä umpikujasta. Mikäli kokonaisvaltainen korjausoperaatio ei ole mahdollinen, pyydän suorittamaan minulle edes pienimuotoisemman plastiikkakirurgisen leikkauksen ja sen ohella järjestämään mahdollisuuden vahvistaa juridinen sukupuoleni. Pyydän Teitä antamaan minulle tilaisuuden elää edes jonkin aikaa sopusoinnussa sisäisten tarpeitteni kanssa, ei yhteiskunnasta ulos suljettuna hylkiönä, vaan ihmisenä muiden joukossa.”

Kirjeen luettuaan Kalnbērzs teki lopullisen päätöksen siitä, että medikaalinen sukupuolenkorjaus hoitomuotona järjestyy. Kirurgisia sukupuolenkorjaushoitoja tehtiin yhteensä yhdeksän. Mies toivoi, että prosessi oltaisiin aloitettu poistamalla näkyvimmät feminiiniset kehon ominaisuudet, mutta Kalnbērzsin mielestä oli järkevämpää aloittaa neopeniksen rakentamisesta vaiheittain – siltä varalta, jos mies kuitenkin katuisi ja haluaisi vielä perua kaiken. Genitaalikirurgian ensimmäisten vaiheiden ohella hän suoritti myös mastektomialeikkauksen (rintojen poiston) yksin, mutta laajaa hysterektomiaa (kohdun ja munasarjojen poistoa) varten hän päätti kutsua gynekologin avukseen. Saatuaan tietää, ettei kyse olekaan naisen gynekologisen sairauden hoidosta, gynekologi kieltäytyi työstä. Hän pelkäsi joutuvansa vangituksi laittoman toimenpiteen takia.

Kalnbērzs suoritti lopulta laajan hysterektomian, vaginan poiston ja loput falloplastian vaiheet yksin ilman kollegoiden avustusta. Sukupuolenkorjausprosessi kesti kokonaisuudessaan yli puolitoista vuotta. Ensimmäinen leikkaustoimenpide suoritettiin 17.9.1970 ja viimeinen 5.4.1972. Toipumisjaksoilla leikkausten välissä mies palasi aina takaisin kotikaupunkiinsa Moskovaan, jossa jatkoi työntekoa vanhassa työpaikassaan tutkimuslaitoksella. Kalnbērzs väärensi miehelle tarvittavat sairauslomatodistukset sepittäen niihin tarinaa arkaluontoisen ”epämuodostuman” hoidosta. Tuohon aikaan Neuvostoliitossa oli toisinaan tapana olla paljastamatta yksityiskohtia hoidettavasta sairaudesta tai muusta vaivasta, jos se oli vahvasti henkilöä leimaava.

Tässä sukupuolenkorjausprosessissa oli poikkeuksellista se, että transmies sai medikaalisen prosessinsa lopulla myös luovuttajalta saadut kivekset, jolloin hänellä oli testosteronituotantoa omasta takaa. Testosteronituotanto aiheutti miestyypilliset kehon muutokset ja pian mies alkoi tulemaan nähdyksi muidenkin silmissä miehenä.

Kalnbērzs muistelee kuinka potilas oli luonteeltaan ja itseilmaisunsa puolesta perinteisellä, stereotyyppiselläkin tavalla maskuliininen. Mies kiroili paljon, ystävystyi sairaalan ambulanssikuljettajien kanssa ja vietti mielellään aikaa miesporukassa juopotellen ja tupakoiden. Viimeisen kirurgisen toimenpiteen jälkeen Kalnbērzs alkoi kutsumaan miestä Innokentiksi. Tämä oli hänen syntymänimensä maskuliininen vastine. Turvallisuussyistä johtuen hän ei koskaan paljastanut oikeaa nimeä, jonka mies valitsi itselleen.

Lopuksi Kalnbērzs auttoi Innokentia hankkimaan asiakirjat oikealla juridisella sukupuolimerkinnällä ja nimellä. Asiakirjat piti hyväksyttää komissiolla, johon kuuluivat Neuvosto-Latvian terveysministeriön ja sisäministeriön edustajat. Molemmat tiesivät poikkeuksellisesta tilanteesta, ja asian salaamisesta korkeammilta Neuvosto-Venäjän tahoilta oltiin sovittu etukäteen. Innokentille myönnettiin uudet asiakirjat ministeriöiden edustajien vääntäessä vitsiä siitä, kuinka neuvostoarmeija taisi juuri saada lisävahvistusta.

Neuvosto-Venäjän korkeimman terveysministeriöyksikön sosiaali- ja terveysministeri käski Kalnbērzsin saapua Moskovaan puhutteluun vain muutamaa päivää ennen Innokentin uloskirjautumista sairaalasta. Ministeri haukkui kirurgin ja uhkasi tätä oikeustoimilla, joista seuraisi mitä todennäköisemmin vankeusrangaistus ja elinikäinen kielto lääkärin ammatin harjoittamiseen. Kalnbērzsin puolustautuessa kertomalla potilaan transsukupuolisuudesta ministeri raivostui ja ilmoitti, ettei Neuvostoliiton ”sosialistisessa järjestyksessä ja moraalissa” ole tilaa ”näin räikeille ihmiskokeille”.

Kirurgi vetosi potilaan itsetuhoisuuteen, kansainväliseen lääketieteelliseen julkaisumateriaaliin ja omaan lääkärin velvollisuuteensa auttaa potilaita, mutta ministeri pysyi päätöksessään langettaa hänelle sanktio, sillä hänen mukaansa ”potilaan itsemurhakin olisi ollut parempi vaihtoehto kuin terveen kehon pysyvä mutilointi”. Rangaistuksena Kalnbērzsia kiellettiin ankarasti suorittamasta jatkossa medikaalisia sukupuolenkorjauksia tai ”mitään vastaavia barbaarisia, ihmiskehoa vahingoittavia toimenpiteitä”. Lisäksi hän ei saisi koskaan luennoida, julkaista materiaalia tai opettaa muilla tavoin aiheesta.

Tieto tapauksesta ja kirurgin saamasta rangaistuksesta lähetettiin samalla kaikkiin Neuvostoliiton alueellisiin terveysministeriöyksiköihin ja näin Kalnbērzsin lääketieteellinen läpimurto transihmisten medikaalisessa sukupuolenkorjaushoidossa salattiin seuraavan 20 vuoden ajan. Hän välttyi vankeusrangaistukselta ja lääkärin ammatin harjoittamisen kiellolta, sillä hänen aikaisemmin konsultoimansa alueellinen sosiaali- ja terveysministeri vahvisti antaneensa suullisen suostumuksensa kyseiselle sukupuolenkorjausprosessille. Kalnbērzs ei kuitenkaan rangaistuksen jälkeen perääntynyt, vaan jatkoi transsukupuolisuuden tutkimista ja auttoi elämänsä aikana yksittäisiä muitakin transihmisiä käymään medikaalisen sukupuolenkorjausprosessin. Lisäksi hän onnistui vuonna 1975 julkaisemaan materiaalia kirurgisista sukupuolenkorjaushoidoista, joiden hän väitti viranomaisten kysyessä olevan tarkoitettu intersukupuolisten ihmisten kirurgisiksi hoidoiksi.

Innokenti muistutti transprosessinsa jälkeen ensimmäisen kerran itsestään lähettämällä Kalnbērzsille kirjeen noin seitsemän kuukauden kuluttua sairaalasta uloskirjautumisen jälkeen. Hän kiitti vielä kerran kirurgia elämänsä pelastamisesta ja kertoi kuulumisiaan. Kalnbērzs mainitsee Innokentin kertoneen elämänilosta, sisäisestä rauhasta sekä uudesta työpaikasta. Insinöörin uran jatkaminen moskovalaisella tutkimuslaitoksella olisi ollut liian vaarallista, jos KGB olisi päättänyt jossain vaiheessa kiinnostua tarkemmin Innokentin taustasta. Kirjeitä ja puhelinsoittoja tuli jatkossakin muutaman kerran vuodessa. Puhelinsoitot tulivat joka kerta eri numeroista, sillä Innokenti pelkäsi kovasti viranomaisia.

Mies raportoi Kalnbērzsille, kuinka yksikään lääkäri ei ole vieläkään keksinyt hänellä olevan transtaustaa. Jos joku kysyi leikkausarvista, hän vastasi niiden tulleen tappelussa. 70-luvun lopussa Innokenti kertoi avioituneensa rakastamansa naisen kanssa muutettuaan ensin kauas Siperiaan, jossa kukaan ei varmasti tiedä mitään hänen entisestä elämästään. Myöhemmin Kalnbērzs sai tietää Innokentin menneen uudelleen naimisiin, kun hänen ensimmäinen vaimonsa menehtyi syöpään. Kumpikaan vaimoista ei Innokentin kertoman mukaan ollut tietoinen miehensä transtaustasta.

Kalnbērzs menestyi elämässään huolimatta aikaisemmasta Neuvosto-Venäjän korkeimman terveysministeriöyksikön puhuttelusta. Hänen potilainaan oli niin Afganistanin sodan neuvostosotilaita kuin Neuvostoliiton korkea-arvoisia virkahenkilöitä. Kirurgin saavutuksia arvostettiin myös nyky-Venäjällä Neuvostoliiton hajottua. Hän sai kiitosta mm. Vladimir Putinilta pitkästä urastaan lääketieteen parissa.

Viktors Kalnbērzs menehtyi 19.6.2021 92-vuotiaana Latvian Riiassa. Hän jäi historiaan ennen kaikkea menestyneenä ortopedian ja traumatologian kirurgina ja tutkijana, mutta myös ensimmäisenä pidettynä Neuvostoliitossa ja viidentenä maailmassa tehdyn medikaalisen sukupuolenkorjausprosessin toteuttajana. Hänen kehittämänsä falloplastiatekniikka on edelleen käytössä patentoituna Latvian lisäksi mm. Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä.

Millainen asema seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä oli Neuvostoliitossa?

Tiivistelmän on kirjoittanut Kehrääjän toimittaja Oliver N. Lähteenä on käytetty lgbtru.com-sivuston tietoja.

Karkeasti voidaan sanoa, että 1920-luvulla Neuvostoliitossa eläteltiin toivoa seksuaalivallankumouksen alusta, mutta takapakkia otettiin 1930-luvulla, jolloin tulilinjalle joutuivat abortin kieltämisen ohella myös naisten oikeudet. 1930-luvulta eteenpäin elämä oli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille ankeaa – homoudesta teloitettiin tai vangittiin ja lesboutta pidettiin puolestaan mielisairautena, jota kuuluu hoitaa sulkemalla henkilö suljetulle osastolle pahimmillaan loppuiäksi.

Transihmisyyttä pidettiin käytännössä homouden synonyymina ja useille diagnosoitiin joko skitsofrenia tai vaihtoehtoisesti ”hiipivä skitsofrenia”. Jälkimmäinen oli Neuvostoliitossa kehitelty pseudodiagnoosi, jolla pyrittiin joko hiljentämään toisinajattelijoita tai patologisoimaan ominaisuus, joka ei täytä diagnostisia kriteerejä. Pseudodiagnoosi oli neuvostoliittolaisen psykiatri Andrei Sneževskin kehittämä. Hän oli tunnettu myös vihamielisestä suhtautumisestaan transihmisiin.

”Hiipivän skitsofrenian” hoitomuotoina käytettiin mm. insuliinipistoksia, vuorottelevia kylmiä ja kuumia kylpyjä ja sähköshokkihoitoa. Länsimaissa diagnoosia ei koskaan tunnustettu ja sitä pidettiin ihmisoikeuksia rikkovana kidutuksena, jonka ansiosta Neuvostoliitto suljettiin ulos Maailman psykiatriliitosta 1983-1989.

Transsukupuolisuutta alettiin tutkia kunnolla 70-luvusta eteenpäin. Yksi ensimmäisistä transihmisten oikeuksia sukupuolenkorjaukseen puolustaneista psykiatreista oli psykiatri Aron Belkin. Hänen mielipiteensä oli, että sukupuolenkorjaus auttaa transihmistä löytämään paikkansa yhteiskunnassa ja elämään aidosti omana itsenään. Belkin on tunnettu lisäksi ensimmäisistä Neuvostoliitossa käyttöön otetuista transihmisten diagnostisista kriteereistä ja medikaalisista hoitosuosituksista.

Kirjoittaja