Puhtaat valkeat heterot
Viime vuosina mediassa on useita kertoja ollut äänessä, hassua kyllä, valkoinen cisheteromies, jonka mielestä mitään ei saa enää sanoa. Miksi ihminen ei muka saisi sanoa, mitä mieltä on esimerkiksi homoista? Sehän on vain mielipide. Miksi valkoisia cisheteroita estetään kertomasta, mitä mieltä he asioista ovat? Eikö se ole heidän sananvapautensa rajoittamista?
Oma lähtökohtani on siitä erikoinen, että ehdin elää 40 vuotta valkoisena cisheterona ennen kuin ymmärsin olevani lesbo. Minulla oli keskiluokkainen aviomies ja keskiluokkainen elämä. Omakotitalo, farmariauto, kaksi lasta ja koira. Tämän vuoksi tiedän, että tämä koko maailma on rakennettu turvalliseksi tilaksi keskiluokkaisille valkoisille cisheteroille. Mikään, yhtään mikään, ei uhkaa heidänlaistensa ihmisoikeuksia tai sananvapautta.
Teini-ikäisestä saakka totuin siihen, että voin esitellä poikaystäväni vanhemmilleni, ystävilleni ja sukulaisilleni ja saada osakseni pelkkää hyväksyntää ja kannustusta. Voin kävellä rakkaani kanssa käsi kädessä ja pussailla vaikka keskellä katua kohtaamatta sen vuoksi minkäänlaista uhkaa tai paheksuntaa. Minun ei koskaan tarvinnut tulla kaapista vanhemmilleni ja miettiä, voivatko he rakastaa minunlaistani. Tämä vaihtoehto ei koskaan käynyt edes mielessäni, sillä eihän minussa ja seksuaalisuudessani ollut mitään vikaa.
Saatoin puhua työpaikalla perheestäni, lapsistani, miehestäni ja elämästäni niin paljon kuin halusin ja olettaa, että se on kaikkien mielestä yhtä erinomaista ja tavallista elämää kuin minunkin mielestäni. Saatoin kuunnella ja kertoa hassunhauskoja heterovitsejä, laittaa hääkuvan ja lomakuvia ja perhekuvia työpöydälleni niin halutessani, eikä kukaan ollut sitä mieltä, että hieron heteroseksuaalisuuttani heidän naamaansa.
Toisin sanoen olin äärimmäisen etuoikeutettu ymmärtämättä ja näkemättä sitä itse. Kaiken lisäksi olin kuvitellut, että homoseksuaalien elämä on Suomen kaltaisessa maassa jo aika helppoa. Ettei täällä ketään sentään vainota. Kuvittelin myös voivani rakastaa yhtä vapaasti kuin olin tähänkin saakka rakastanut. Mutta kun yritin ottaa naisystävääni kädestä kauppakeskuksessa, hän veti ahdistuneena kätensä irti. Nyt sama ahdistus on vallannut minutkin.
Minun elämäni on nyt jotain, josta pitäisi tehdä tiliä muille, jota joutuu puolustelemaan, joka pitäisi tunnustaa lähipiirille kuin jokin rikos. En kuitenkaan ole tullut lähipiirilleni vielä kaapista. Niinpä näen, että siskoni on tykännyt Twitterissä homofobisesta twiitistä. Minun siskoni, joka on aina rakastanut minua. Nyt tiedän olevani hänelle jotain muuta, vaikka olen yhä sama minä.
Ohimennen ystävä toteaa ”hyi vittu”, kun näkee televisiossa homojen suutelevan. ”Ei niin, että mulla olis mitään homoja vastaan, mutta onko niiden pakko hieroa sitä homouttaan kaikkien naamaan?”. Lapseni nimittelevät suuttuessaan toisiaan homoiksi, vaikka olen yrittänyt kitkeä sitä heistä pienestä lähtien. Ennen se vain ei koskenut minua. Ennen pahin asia, millä he keksivät toisiaan nimitellä, ei ollut heidän äitinsä kaltainen.
Niin. Tällaista puhetta minusta ja minun oikeudestani olla olemassa tai näkyä heteroseksuaalina ei ole koskaan käyty. Televisiossa ei ole järjestetty keskustelutilaisuuksia, joissa olisi puitu minun oikeuttani rakastaa, mennä naimisiin tai saada lapsia. Mistään näistä asioista en ole joutunut näkemään ikäviä, saati uhkaavia kommentteja. Ennen kaikella, mitä olen halunnut olla ja sanoa, on ollut itsestään selvä olemassaolon oikeus.
Tätä taustaa vasten ymmärrän, mistä valkoisten cisheteromiesten ahdistus kumpuaa. Eivät he ole tottuneet siihen, että kukaan kyseenalaistaisi heidän erinomaisuuttaan. He ovat saaneet näkyä ja kuulua ja kertoa mielipiteensä. Nyt tuntuu kovin pahalta, kun ihmiset sanovatkin vastaan. Mutta eivät he tai heidän sananvapautensa ole edelleenkään uhattuna. Se, minkä he kokevat uhkana, on vain heikko signaali siitä, että jonain päivänä homot voisivat elää yhtä vapaasti elämäänsä kuin heterot ovat aina eläneet. Tulematta nimitellyiksi, kyseenalaistetuiksi, vainotuiksi, hakatuiksi, tapetuiksi.
Se, että valkoisena heteromiehenä joutuu pienen itsereflektion äärelle, on hirvittävän pieni hinta siitä, että muutkin ihmisryhmät pääsisivät elämään yhtä vapaata elämää kuin he itse. Näin jotkut ovat eläneet koko elämänsä ymmärtämättä, kuinka etuoikeutettuja he ovat.