Kolumni: Pelottaa ihan homona

Kuva: Alexandra Koch

Kolumnissa käsitellään pelkoa, joka syttyy vähemmistöön kuuluvan kirjoittajan sydämessä kun lähistöllä käydään sotaa ja eritoten kun hyökkääjänä on homo- ja transfobiastaan tunnettu Venäjä. Kolumnistin mukaan meidän on pidettävä ääntä ja vastustettava hyökkäävää, vihaa lietsovaa valtiota, vaikka lopulta meitä tultaisiinkin, kuuluisaa runoa mukaillen, hakemaan.

Helmikuun 24. päivä Eurooppa heräsi uutisiin, joiden jälkeen maailma ei ollut enää entisensä. Sota joka oli syttynyt ei ollut ensimmäinen, tuskin viimeinenkään jonka näkisimme, mutta nyt se oli lähellä. Suomalaisesta perspektiivistä me jaamme jotain muutakin Ukrainan kanssa kuin saman itsenäistymisvuoden: me olemme Venäjän rajanaapurina sen länsirajalla, eikä meilläkään ole sotilasliittoon kuulumisen tuomaa turvaa.

Sota jatkuu, ja alkujärkytyksen jälkeen täältä turvalliseksi kuvitellusta lintukodosta uutisia seurataan sekavin tuntein. Kauhu, suuttumus, turhautuminen ja huoli yhdistävät. Moni säännöstelee uutisten seuraamistaan huolehtiakseen omasta jaksamisestaan, kun yhä uudet tiedot siviiliuhreista ja hyökkäyksen kohteena olevan, itseään kaikin keinoin puolustavan yhteiskunnan sekasorrosta valuvat tietoisuuteemme. Samalla mietimme, olemmeko seuraava kohde. Ajatus kylmää.

Kaikkia pelottaa, mutta miksi pelottaa nimenomaan homona? Sodan ja muiden vakavien yhteiskunnan kriisien myllerryksessä vähemmistöt ovat yleensäkin erityisen heikossa asemassa. Ukrainan sodassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä pelottaa monesta hyvästä syystä. Jos hyökkäävän armeijan käsiin joutuvat ukrainalaiset ovat muutenkin hengenvaarassa, meikäläisten pelkokerroin kasvaa vaikkapa tutustumalla Putinin toimia vankkumatta tukevan Moskovan patriarkka Kirillin kannanottoihin, joista on kirjoitettu muun muassa Kirkko&Kaupunki -lehdessä.

Venäjällä vähemmistöjen asemaa on nakerrettu, suorastaan louhittu heikommaksi vuosi vuodelta, ja nyt samaa agendaa käytetään keppihevosena kansanmurhan oikeutuksessa. Ongelmat eivät valitettavasti jää tähän, sotatantereelle. Ukrainalaispakolaiset ovat saaneet korvaamatonta apua Puolasta. Samalla kuitenkin vanhoillinen Puola on ollut otsikoissa sateenkaari-ihmisten ihmisoikeuksien polkemisesta. Pakenevatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ojasta allikkoon? Pääsevätkö sukupuolivähemmistöjen edustajat sotaa pakoon lainkaan?

Samalla kun tunnemme huolta kaltaisistamme vähemmistöä edustavista ihmisistä sodan jaloissa, pelkäämme omasta puolestamme ja rakkaidemme puolesta. Me olemme lukeneet ihmisten katoamisesta Venäjällä, me olemme lukeneet siitä, kuinka natsit kuljettivat vähemmistön toisensa perään leireille. Entä jos Ne tulevat tänne? Emme me pelkää pelkästään pommeja ja kuolemaa. Me pelkäämme miten meidän käy, jos Ne voittavat. Ketä jätetään henkiin, ja millä hinnalla, millä kohtelulla ja kärsimyksen määrällä? Minkä värisen kolmion saisimme hihaamme, mistä portista meidät sen kanssa ajettaisiin? Mistä portista rakkaamme, saisimmeko edes tietää miten heidän kävi?

Pelottaa ihan homona. Samalla etsin tahoa, joka kohdistaisi apua juuri niille erityisen haavoittuville vähemmistöille sodan jaloissa. Juuri nyt me voimme yrittää ohjata apua niille kaltaisillemme, ja toivoa että jos päädymme heidän tilanteeseensa, joku ojentaa meillekin auttavan käden. Jos meitä tullaan lopulta hakemaan, me olemme ainakin puhuneet kun muita haettiin.