Onnellisuuden ja onnettomuuden lähteillä Spektri-taidenäyttelyssä
Anna-Karoliina Vainion ryijyteos Love is Both Honey and Venom.
Wäinö Aaltosen museoon koottu näyttely kokoaa yhteen kuvataiteilijoiden kannanottoja siitä, millaisissa väreissä rakkauden, seksuaalisuuden ja sukupuolen kirjo voi näkyä: spektri ulottuu BDSM-leikeistä ystävyyden ja yhteisöllisyyden pohdinnan kautta aina lapsuusmuistoihin.
Turussa nähtävässä Spektri – Sukupuoli ja seksuaalisuus nykytaiteessa -näyttelyssä onnellisuus näyttäytyy paikoin toveruutena ja eroottisena rakkautena, paikoin valintoina, jotka valtakulttuurin puristisessa katsantokannassa tulevat helposti luokitelluiksi onnettomiksi. Jälkimmäisiin, leikkisällä tuhmuudellaan elämäntapoja politisoiviin teoksiin kuuluvat Illusia Juvanin ja Minna Havukaisen videoteokset. Havukainen on kuvannut BDSM-leikkejä leikkivän seurueen, jossa tyttömäisesti piknikille pukeutuneet naiset alistuvat huonekaluiksi ja saavat kuritusta iloisen naurun remakan kaikuessa korvissa. Astetta raisummassa kuvamateriaalissa tapaamme nimettömäksi jäävän naisen ja hänen Lelunsa, jonka suuhun tungetaan kokonainen koura, päälle syljetään ja virtsataan. Lelu kestää ja hymyilee, kumppani hihittää ihastuneesti. Pariskunnan välillä kipinöivän lämmön voi aistia. Salitekstissä todetaan, että kinkyt menetelmät voivat järkyttää katsojia.
Katsellessani tuntemattomien ihmisten intiimejä kohtauksia tulee ajatelleeksi: Miten se voi nauttia tullessaan kohdelluksi noin! Havukaisen teoksessa onnellisuuden mahdollisuus laajenee arvaamattomalle alueelle, sillä ihmisten välistä lämpöistä riippuvaisuutta ja luottamusta ei käy kiistäminen. BDSM-klisee on natsahtavaan pornounivormuun pukeutunut dom, joka kivikasvoisena kiduttaa täysin alistunutta subiaan. Havukaisen videoteos on tervetullut tuulahdus tämän populaarikulttuurissa taannoin vesitetyn erotiikan lajin (Fifty Shades of Grey) sekä totisen piiskauksen tuolle puolen.
Illusia Juvani tuli tietoisuuteeni ensi kertaa vuonna 2018, kun hänet valittiin vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Spektrissä Juvani edustaa humoristisella videoteoksella, jossa vertikaalisesti kuvattu suu liikkuu holtittomasti simuloiden naisen orgasmin supisteluja samalla kun teoksen toisessa puoliskossa herätellään mielikuvia miehiä syövästä vagina dentatasta. Ilmiselvänä huumorin kärkenä teoksessa on naisen olemassaolon misogyynisen pelkistyksen naurettavuus, mutta tämän sijasta teos kommunikoi voimallisemmin höllyvän lihan velositeetin kuvauksena. Juvanin taiteessa rajoja rikkova, runsas fyysisyys on tärkeässä roolissa. Vastakkaisen seinän videoinstallaatiossa näemme lähikuvan karvaisista rinnoista, Vinkulelut, joita näpelöidään antaumuksella.
Fyysisyydellään Juvani poikkeaa aikamme hoikkuuden ihanteesta. Teoksissa on jälleen kyse onnellisuuden ja onnettomuuden välisestä kuperkeikasta, jossa mediatilansa laajuudella mitattuna lähes valtakulttuurilta tuntuva fitness-kultti joutuu myöntämään häviönsä: Juvani nauttii häpeämättömästi ruumiistaan, sen jopa valtameren aallokkoa muistuttavasta hyllyvyydestä. Muunsukupuolisen Juvanin teoksia tarkastellessa tulee myös miettineeksi, miten koko ruumiista nauttiminen tuntuu olevan ei-maskuliinista.
Naisellisessa erotiikassa herkkien pisteiden sijasta erogeenisuus levittäytyy koko ihon alueelle onnellisuuden mahdollisuuksien siten kasvaessa eksponentiaalisesti. Samaa aihetta käsittelee myös Noora Schroderuksen kahdeksanosainen Karvainen Kasvio, jossa taiteilija on kerännyt ihmisen karvoja ja liimannut niitä paperille muodostaen suggestiivisia tukkoja. Kuten eläimillä, myös ihmisillä karvat voivat olla aistimusherkkyyttä kasvattavia ulokkeita ja siten karvat, kuten ihrakin, kasvattavat kehon aistivaa pinta-alaa. Schroderuksen ja Juvanin teokset asettuvat maksimaalisuuden estetiikallaan vastoin ruumissuhdetta, jossa onnellisuus perustuu aina siihen, että olemalla vähemmän olet enemmän. Ajattelen Conchita Wurstin lähes tatuoidulta näyttävää partaa ja karvatonta dekolteeta. Ajattelen Tom of Finlandin sileitä lihaskimppuja. Samaistuuko valloillaan oleva karvaisuus vanhuuteen, epärelevanttiuteen seksikumppanuuksia solmittaessa?
Emma Sarpaniemen valokuvateos Sweet Lemons.
Emma Sarpaniemen valokuvat ansaitsevat erityismaininnan. Värivalokuvissa androgyynit nuoret ihmiset asettuvat outoihin asentoihin ja kiikkuvat akrobatian rajoilla. Kiinnitän huomiota rauhallisiin, lähes ilmeettömiin kasvoihin. Toverillisuus on kirjautunut näkyvästi poseerauksiin. Kun nuoret taiteilevat toistensa päällä, tulee väistämättä ajateltua, miten paljon tasapainoilua kuvan ottaminen ja oikean asennon naulaaminen ovat vaatineet. Aikaa on kulunut, ja mitä muuta ystävyys on, kuin halua antaa omasta ajastaan ja hetken pidentämistä äärettömyyksiin? Sarpaniemi käyttää kuvissaan Elina Brotheruksen tavaramerkkiä, laukaisimen näkyvää asettelua kuvatilaan. Se kertoo siitä, että nämä nuoret ovat oman onnellisuutensa herroja, oman kuvansa kaivertajia, sortumatta makeiluun.
Tulkitsen lähes melankolisia kasvon ilmeitä hienoisena viittauksena traagisen queerin hahmoon, jolla on elämässä ja taiteessa ollut pitkään vain kaksi mahdollisuutta: joko luopua halustaan tai joutua sen näkyväksi elämisen kautta perikatoon. On tunnettua, että ei-heteronormatiivinen rakkaus voi saada heterorakkauden vaikuttamaan kankealta, ikään kuin siinä keskityttäisiin vain ulkonäköön ja ruumiinosiin. Muun muassa Oscar Wilde on, toki reilusti romantisoiden, kuvaillut antiikin Kreikan homoseksuaalisuutta spirituaaliseksi rakkaudeksi ikään kuin kaksi sielua kommunikoisi ilman lihan väliintuloa keskenään. Sarpaniemen androgyyneissä hahmoissa lievästi väreileekin henkistynyt tunnelma.
Anna-Karoliina Vainion ryijyissä naisten vartalot lomittuvat toisiinsa ja paratiisi on läsnä. Teoksessa Love is Both Honey and Venom tummahipiäinen ja vaaleaihoinen nainen istuvat ruohikolla lähekkäin jakaen keskenään hedelmän eläinten, hurjan leijonan ja synnin merkkinä jalattomana maata matavan käärmeen, lomassa. Teos kommentoi erilaisia aikoja limittävänä utopiana heteropatriarkaattia, johon sukupuolten ja erilaisten seksuaalisuuksien välisten hierarkioiden lisäksi kuuluu kaiken elollisen sukupuolittaminen niin, että luonto merkitsee naista. Tässä järjestelmässä luonto tulee arvotetuksi järkeä vailla olevaksi entiteetiksi, jota on määrä hallita. Käärme alleviivaa kiemurtelevalla liikkeellään syleilevän naisparin kuin antiikin maailmasta tutut koristeviivat, meanderi tai juokseva koira, ja tuntuu siten kertovan, että Vainion kuvaamassa maailmassa käärme ei ole se paratiisin käärme. Tässä maailmassa mikään muukaan ei ole niin kuin siinä versiossa, jossa täyteläinen elämä päätyy häätöön. Feministisenä kannanottona Vainion teos on selkeästi utopia, tulevan onnellisuuden kuvaus. Vieläkin on tavallista, että yhdenvertaisuutta ajavien naisten väliseen sisaruuteen tulee särö, kun tummat sisaremme avaavat suunsa ja kertovat, että feministinen projekti on sokeudessaan valkoinen.
Muunsukupuolisen Eero Yrjölän teokset ovat perhealbumista tuttuja onnellisten tuokioiden kuvauksia, jotka tosin esitetään negatiiveina. Negatiiviformaatti tuo mielikuvan täydellisen lapsuuden varjopuolesta, mutta siihen liittyy ajatus myös potentiaalista: negatiivin voi kehittää ja sitä voi manipuloida siten, että tulos tyydyttää. Menneisyys on miltei voittamaton vastustaja, mutta ehkä ratkaisun avain piilee luovassa voimassa ja uudelleen kertomisessa. On myös poliittisesti painokasta sanoa, että on aika, jolloin en ollut onnellinen. Yrjölä pohtii teoksissaan sitä painolastia, jota vähemmistöön kuuluva joutuu kantamaan tuodessaan ilmi sen, että yhteinen onnellisuuden aika on perustunut valheelle. Ydinperhettä kuvaavat negatiivit saavat aineettomasta ikkunasta takaisin esineeksi palautetun olemassaolonsa kautta pohtimaan perheinstituution objektin kaltaisuutta siinä taloudessa, jossa sosiaalisia hyödykkeitä hankitaan onnellisuuden todentamiseksi, sekä kuvien merkitystä tässä kierrossa.
Stillkuva Minna Havukaisen videoteoksesta. Kuvaaja: Otso Reunanen
Spektrissä käydään keskustelua onnellisuuden ehdoista ja sen mahdollisesta radikaalista potentiaalista, joka toteutuu, jos vain osaamme luopua ennalta ohjelmoidusta väärin/oikein -dikotomiasta, joka hallitsee ajatteluamme siinä, mitkä nautinnot tekevät meistä muiden silmissä muukalaisia. Osoittamalla onnellisuuden paikkoja sielläkin, missä voisi olettaa olevan vain pidemmän päälle kaiken korruptoivaa poikkeavuutta tai valheellista normin välttelyä, sateenkaareva estetiikka taipuu Spektrin puitteissa visuaalisuudeksi, joka voi vapauttaa katsojan pohtimaan onnettomuuden ja onnellisuuden keskinäistä järjestystä, niiden yllättävää kumoutumista, vaihettumista ja muodonmuutosta. On yllättävää, miten yhteisöllisyys, ystävyys ja erotiikka tuntuvat limittyvän näyttelyn jopa kaikkein selkeimmin intiimiä seksiä kuvaavassa Havukaisen teoksessa.
Yhteisöllisyyden vaikutelma perustuu paljolti siihen, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen elämässä yksittäistenkin puheenvuorojen ja tekojen maailmaa luova voima korostuu, koska yhteisön jäsenten valinnat ovat niin pitkään pohjanneet pois valitsemiseen, jolloin yksittäisellä teolla on lunastusta odottava, valmis yleisö. Vaikka saliteksteissä mainitaan kuvien kätkevän taakseen kipua, yleisilme on seesteinen ja yhtäältä langetettu ”onnettomuus” on maalattu omin värein, yhdessä. Spektrin teoksissa näen ystävän ja rakastajan roolien pursuavan toistensa päälle, äänenpainoissa soi iäisyys, joka kantaa eroottista rakkauttakin pitävämmälle pohjalle. Yhteisönsä löytäneiden paisteessa on miltei mahdotonta ajatella, että polkujen joskus erotessa ero olisi kertakaikkinen ja lopullinen.
Spektri – Sukupuoli ja seksuaalisuus nykytaiteessa -näyttely nähdään Turun kaupungin Wäinö Aaltosen museossa 8.10.2021–9.1.2022.
