Transurheilijat olympialaisissa – kilpaurheilu avointa kaikille?

Transurheilijat olympialaisissa – kilpaurheilu avointa kaikille?

Kuvituskuva ei liity jutussa mainittuihin henkilöihin. Kuva: Nicolas Hoizey / Unsplash.

Tämän kesän olympialaisissa nähtiin ensimmäistä kertaa avoimesti transtaustaisia urheilijoita, mutta heidän osallistumisestaan kisoihin on väitelty mediassa laajalti. Millaiset säännöt koskevat transnaisia urheilussa, ja miten tämänhetkiset rajoitukset vaikuttavat myös cisnaisiin?

Tänä kesänä järjestetyissä Tokion 2020 kesäolympialaisissa tehtiin urheilun historiaa, sillä kisoissa nähtiin ensimmäistä kertaa avoimesti transsukupuolisia urheilijoita. Näitä kilpailijoita olivat uusiseelantilainen painonnostaja, transtaustainen Laurel Hubbard, ja Kanadan jalkapallojoukkueessa pelaava muunsukupuolinen Quinn. Kanadan jalkapallojoukkueen voitettua kultaa Quinn on samalla ensimmäinen avoimesti transsukupuolinen olympiamitalisti, uutisoi them. Them. -julkaisu nostaa esiin myös muita transtaustaisia urheilijoita: yhdysvaltalaisessa rullalautailujoukkueessa kisaava Alana Smith on muunsukupuolinen, ja Chelsea Wolfe valittiin varapelaajaksi Yhdysvaltojen naisten BMX freestyle-tiimiin.

Vaikka Laurel Hubbard ei edennyt painonnostossa aloituskierrosta pidemmälle, 43-vuotias urheilija oli ensimmäinen avoimesti transnainen olympialaisten areenalla, them. kertoo. Hubbardin suoritus kaatui kolmen nostoyrityksen jälkeen, mutta Hubbard kertoi kisan jälkeen olevansa otettu kaikesta siitä kannustuksesta ja tuesta, jota hän on saanut kotimaastaan. Hubbard mainitsi them.:lle olevansa myös tietoinen, että hänen osallistumisensa naisten sarjassa on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Hubbardin osallistumista painonnostokilpailuihin on nimittäin vastustettu jo vuosien ajan. Hubbard tuli ulos kaapista ja aloitti hormonihoidot vuonna 2013, ja voitti ensimmäisenä julkisesti ulkona olevana transurheilijana mitalin maailmanmestaruuskisoissa vuonna 2017, raportoi LHBTQ+ uutisiin keskittyvä Outsports. Jo tällöin Hubbard kohtasi transfobista kritiikkiä naisten kategoriaan osallistumisesta, vaikka transnaiset ovat saaneet kilpailla naisten kategoriassa olympialaisissa vuodesta 2003 lähtien.

Olympiakilpailun jälkeen Hubbard kiitti olympiakomiteaa (The International Olympic Committee, IOC) sen osoittamisesta, että inklusiivinen ja saavutettava urheilu on mahdollista kaikille. Vaikka IOC antoi Hubbardille mahdollisuuden osallistua kisoihin, sama inklusiivisuus ei kuitenkaan ylettynyt juoksija CeCé Telferiin, joka ei transnaisena päässyt osallistumaan Yhdysvaltojen karsintakilpailuihin kansainvälisen yleisurheiluliiton määräämien hormonitasojen vuoksi. Telferin tilanteesta uutisoi CNN.

Olympiakomitea on myöntänyt tänä vuonna, että sen ohjeistukset urheilijoiden hormonitasoista ovat vanhentuneita, The Guardian uutisoi. Richard Budgett, IOC:n lääketieteellinen ja tieteellinen johtaja, puolusti The Guardianin haastattelussa Laurel Hubbardin oikeutta kilpailla olympialaisissa. Budgett kertoo, että olympiakomitean sijaan urheilulajien kansainväliset liitot tekevät lopullisen päätöksen siitä, kuka saa osallistua mihinkin sarjaan – Hubbardin tapauksessa siis Kansainvälinen painonnostoliitto (IWL). Olympiakomitea on silti tehnyt asiaa koskevan suosituksen vuonna 2015.

IOC:n suositusten mukaan transtaustaisilta naisten sarjassa kilpailevilta urheilijoilta ei vaadita sukupuolta vahvistavia leikkauksia, mutta testosteronitason on oltava alle 10 nmol/l. Minkäänlaisia transtaustaisia miesten sarjassa kilpailevia urheilijoita koskevia rajoituksia ei sen sijaan ole tällä hetkellä voimassa IOC:n suosituksessa. IOC on kertonut julkaisevansa päivitetyt ohjeet piakkoin, mutta päivitys on The Guardianin mukaan viivästynyt, sillä komitea ei ole päässyt yksimielisyyteen transurheilijoita koskevista säännöistä.

Keskustelussa urheilukisojen “reiluudesta” on hyvä ottaa huomion se, että ei ole olemassa mitään todistetta siitä, että transnaisten kilpailemisen kieltäminen tekisi naisten urheilusta mitenkään reilumpaa. Päinvastoin, kansainvälisen olympiakomitean määräämät hormonitasot aiheuttavat hallaa myös niille cissukupuolisille urheilijoille, joiden hormonitaso ylittää sallitun määrän: them.-julkaisun mukaan esimerkiksi etelä-afrikkalainen juoksija Caster Semenya ja namibialaiset juoksijat Christine Mboma ja Beatrice Maslingi eivät saaneet osallistua olympialaisiin “liian korkean” testosteronitason myötä.

Testosteronitason mittaaminen perustuu kansainvälisen yleisurheiluliiton vuoden 2011 päätökseen, jossa IAAF ilmoitti luopuvansa ”sukupuolen varmistamiseen” liittyvistä geneettisistä testeistä, ja siirtyvänsä mittaamaan vain ne tapaukset, joissa on syytä epäillä hyperandrogenismia eli korkeaa testosteronituotantoa. Liian korkeaksi määritellyn testosteronitason omaava henkilö hylätään kilpailusta, ellei hän itse vähennä testosteronituotantoa esimerkiksi lääketieteellisin keinoin tai testosteronilla ei nähdä olevan vaikutusta urheilusuoritukseen. Urheilun historiassa sukupuolta ”mittaavat” testit ovat aiheuttaneet urheilijoille identiteettiin liittyviä kriisejä, eristäneet heitä sosiaalisesti sekä johtaneet masennukseen että itsemurhatapauksiin. Göttingenin yliopiston lääketieteen etiikan professori Claudia Wiesemann on kirjoittanut edellä mainituista haitoista, muun muassa siitä, kuinka tällöin vain 18-vuotiaan Caster Semenyan sukupuoli oli julkisten arvailujen kohteena mediassa 2009-2010. Wiesemann arvioi tämän rikkovan urheilijan yksityisyyttä ja kunniaa.

Keskustelussa siitä, kuka saa osallistua ja miten, tulee muistaa, että kyseiset päätökset eivät vaikuta vain olympiaurheiluun, vaan ne heijastuvat yleisesti kilpaurheiluun. Sekä urheilijat että urheilua seuraavat saavat vaikutteita siitä, miten ja millaista keskustelua transurheilijoista käydään. Tästä on jo nimittäin nähtävissä seurauksia maailmalla: Kehrääjä uutisoi kesäkuussa, miten Yhdysvalloissa monet osavaltiot ovat pyrkineet saamaan läpi lakiehdotuksia, jotka kohdistuvat juurikin transurheilijoihin, ja muun muassa pyrkivät rajoittamaan transnuorten osallistumista koululiikuntaan. 

Kirjoittaja