Meitä ei ole vaikea löytää, jos vain on halua kuunnella

Meitä ei ole vaikea löytää, jos vain on halua kuunnella

Kuvituskuva: Diana Davies / New York Public Library Digital Collections

Satu kirjoittaa transsukupuolisten seksityöntekijöiden roolista Stonewallin mellakoista sekä siitä, kuinka alkuvaiheessa liikkeen keulilla taistelleet seksityöläiset ovat löytäneet itsensä syrjään työnnettyinä Pride-liikkeen valtavirtaistuttua.

Stonewallin mellakoiksi nimitetään spontaaneja ja väkivaltaisia mielenosoituksia poliisin ratsiaa vastaan varhain aamuyöstä 28. kesäkuuta 1969 Stonewall Inn -ravintolan luona New Yorkissa. Ravintolan asiakkaina oli yhteiskunnan marginalisoituneimpia ja viranomaisten mielivallan kohteena olevia ihmisiä kuten seksityöntekijöitä, transsukupuolisia, lesboja, homoja ja perheidensä hylkäämiä kodittomia nuoria. Aamuyön tunteina käynnistyneestä mielenilmauksesta kehittyi lopulta viikon mittainen mellakka. Mellakan, ja näin ollen nykypäivän Pride-liikkeen, käynnistävinä voimina muistetaan ja tunnustetaan olleen rodullistetut transsukupuoliset seksityöntekijät Marsha P. Johnson ja Sylvia Rivera.

Pride-liikkeen syntyessä kaikkein marginalisoiduin ihmisryhmä kuitenkin työnnettiin koko liikkeen reunamille. Nykypäivän Pride tuntuu olevan vain haalea näytelmä siitä mitä seksityöntekijät, transsukupuoliset, kodittomat nuoret, lesbot ja homot vuonna 1969 vaativat; yhtäläisiä ihmisoikeuksia!

Pride-liikkeen syntyessä kaikkein marginalisoiduin ihmisryhmä kuitenkin työnnettiin koko liikkeen reunamille

Satu

Nykypäivän Pride-karnevaaliin osallistuu yrityksiä, jotka myös syyllistyvät esimerkiksi transsukupuolisten ihmisten syrjintään työmarkkinoilla. Vaihtoehtoisesti Prideä saattaa sponsoroida hotelliketju, joka profiloi asiakkaitaan seksityöntekijöiksi. Henkilö, joka tälläisen profiloinnin kohteeksi joutuu syystä tai ilman syytä, päätyy viranomaisten mielivallan kohteeksi.

Marginaaliin työnnetyt ihmiset, jotka Pride-liikkeen aloittivat, ovat edelleen valitettavasti marginaalissa. Tilanne tuntuu myös vain pahenevan, koska transsukupuolisten ihmisten perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ja oikeutta omaan kehoon kavennetaan koko ajan ympäri maailmaa, jos niitä oikeuksia edes on alunperin myönnetty.

Tuntuu käsittämättömältä, että lääkärit ja poliitikot eivät tunnu ymmärtävän tekojensa seurauksia. He eivät myöskään tunnu tietävän mitään siitä lähihistoriasta mitä transsukupuoliset ovat joutuneet kokemaan.

Muutamia vuosikymmeniä sitten tietyissä Etelä-Amerikan maissa leimahti täysimittainen viha transsukupuolisia kohtaan. Vihaa lietsoi entisestään viranomaisten täydellinen välinpitämättömyys tilanteen edessä. Monella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin poistua maasta säilyttääkseen henkensä. Suurin osa pakeni Eurooppaan, usein viranomaisten kehoituksesta. Uudessa maanosassa taas ainoa toimeentulon mahdollisuus näille transihmisille, pääsääntöisesti naisille, oli seksityö.

Etelä- ja Väli-Amerikkaa sekä Karibiaa edelleen riivaavasta väkivallasta transsukupuolisia ihmisiä kohtaan on kiittäminen viranomaisia, jotka eivät koskaan ole reagoineet äärimmäiseen ja avoimeen vihanlietsontaan transvähemmistöjä kohtaan.

Usein väitetään, että väkivalta transsukupuolisia ihmisiä kohtaan on vain Etelä-Amerikan ongelma. Tilanne Euroopassa on kuitenkin huolestuttava. Suurin osa eurooppalaisista poliitikoista vain katselee hiljaa sivusta tilannetta tai osallistuu vihanlietsontaa itse, ymmärtämättä mihin tilanne saattaa ajautua hyvinkin nopeasti.

Väkivalta transsukupuolisia seksityöntekijöitä kohtaan on merkittävä ongelma. Vuonna 2019 maailmanlaajuisesti murhatuista transsukupuolisista 61% oli seksityöntekijöitä. Eurooppa ei myöskään ole tälle immuuni ja eurooppalaisten poliitikkojen hiljaisuus asiaa kohtaan on vain pahentanut ongelmaa. Perulainen transnainen ja seksityöntekijä Vanesa Campos murhattiin Pariisin Bois de Boulognen metsikössä elokuussa 2018. Helmikuussa 2020 perulainen Jessyca Sarmiento murhattiin lähes tismalleen samassa kohtaa tätä metsikköä, jonne seksityöntekijät on ajettu työskentelemään. Ranskassa murhattiin yli 12 seksityöntekijää kuudessa kuukaudessa vuosien 2019 ja 2020 vaihteessa, joiden joukossa oli myös transsukupuolisia seksityöntekijöitä. Jessyca ja Vanesa joutuivat pakenemaan kotimaansa vihamielisyyden vuoksi. Heillä ei ollut vaihtoehtoja. Ketään ei ole tuomittu heidän murhistaan. Ranskan poliisia saatikka poliitikkoja ei asia kiinnosta. Myöskään eurooppalaisia poliitikkoja ei tunnu kiinnostavan, mitä keskellä Eurooppaa tapahtuu. Pohjoismaat eivät ole myöskään olleet immuuneja transsukupuolisten seksityöntekijöiden murhille viime vuosina.

Hiljaisuus, hiljainen hyväksyntä tai aivan avoin vihan lietsonta lääkärien, poliitikkojen ja yhteiskunnan vaikuttajien taholta on se mikä on päättänyt monen transsukupuolisen elämän. Romania, Puola, Unkari ja Englanti ovat jo vihanlietsonnan tiellä. Liittyykö Suomi nyt myös tähän joukkoon osan suomalaisista lääkäreistä ja poliitikoista suhtautuessa meihin vihamielisesti?

Mitä sitten Pride-liikkeen pitäisi tehdä, jotta kaikkein marginalisoiduin ihmisryhmä, eli transsukupuoliset seksityöntekijät, olisivat jälleen liikkeen keskiössä? Huolimatta siitä, että olin käytännössä pakotettu lähtemään pois Suomesta saadakseni prosessini eteenpäin ja näin ollen pysyäkseni elossa, niin haluaisin, että asiaa kysyttäisiin kuitenkin niiltä transsukupuolisilta ihmisiltä, jotka ovat jo kokeneet mitä tapahtuu, kun lääkärit, poliitikot ja yhteiskunnan vaikuttajat suhtautuvat avoimen vihamielisesti meihin?

Haluaisin, että kysyisitte asiaa nuorelta transsukupuoliselta henkilöltä, joka joutui pakenemaan Unkarista ja yrittää nyt elättää itsensä seksityöllä. Paluuta kotimaahan ei enää ole.

Haluaisin, että kysyisitte asiaa lukuisilta etelä-amerikkalaisilta transnaisilta, jotka muutamia vuosikymmeniä sitten joutuivat pakenemaan kotimaistaan ja ovat joutuneet tekemään seksityötä siitä lähtien. Vaihtoehtoja heillä ei ole koskaan ollut.

Haluaisin, että kysyisitte asiaa niiltä transsukupuolisilta ihmisiltä, jotka nykyinen transprosessi Suomessa on jättänyt heitteille ja jotka yrittävät nyt hoitaa itse itseänsä virallisen prosessin ulkopuolella.

Haluaisin, että kysyisitte asiaa näiltä ystäviltäni ja lopettaisitte heidän työntämisensä entistä pahempaan marginaaliin. Ystäviäni, joihin minulla on ollut ilo tutustua ja joiden rinnalla minulla on ollut etuoikeus tehdä seksityötä.

Meitä ei ole vaikea löytää, jos vain on halua kuunnella.

Mielipidekirjoituksen kirjoittaja on itse seksityötä tekevä Satu, jonka kirjoituksia ja kommentointia voi seurata Twitterissä tunnuksella @Qedeshu.

Kirjoittajasta