Meistä – About Us -valokuvanäyttely tuo näkyvyyttä näkymättömille

Valokuvanäyttely nähtiin Helsinki Pride -viikolla Helsingin kaupungintalolla. Kuva: Lyyra Virtanen

Aleksandra Lemken kuvat ei-valkoisista sateenkaari-ihmisistä tuovat tärkeää, kaivattua näkyvyyttä vähemmistön vähemmistölle, mutta tämän edistysaskelen jälkeen tarvitaan myös seuraava.

Representaatiosta on ollut paljon puhetta kuluneen vuoden aikana. Ei ole salaisuus, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen representaatio on Suomessa puutteellista. Etenkin sateenkaarevia ei-valkoisia ihmisiä ei juurikaan ole esillä, oli kyse sitten mediasta, sosiaalisesta mediasta tai fiktiosta. Siispä mustana queer-ihmisenä olen kasvanut näkemättä itseäni mediassa, ilman ihmisiä tai hahmoja, joihin voisin todella samaistua.

Meistä – About Us on Setan, Etelä-Suomen Etnon, Helsinki Pride -yhteisön ja Helsingin kaupungin järjestämä Aleksandra Lemken valokuvanäyttely. Valokuvat keskittyvät Suomessa asuviin ei-valkoisiin sateenkaareviin ihmisiin. Näyttelyn on tarkoitus antaa näkyvyyttä ei-valkoisille Suomessa eläville sateenkaari-ihmisille sekä korostaa intersektionaalista näkökulmaa sekä sen tärkeyttä antirasistisessa työssä. Sillä halutaan myös näyttää sateenkaariyhteisön sisällä olevaa monimuotoisuutta ja kertoa, mitä me ei-valkoiset queer-ihmiset jo tiedämme, niille, jotka asian tuntuvat niin helposti unohtavan: sateenkaarevuus ei ole valkoista. Ei edes Suomessa, vaikka valtaväestö onkin kovin valkoinen.

Olin innoissani heti, kun kuulin näyttelystä. Koin sen todella tarpeelliseksi ja tiedän, etten varmasti ollut ainoa. Minusta oli hyvä nähdä, että Setan kaltainen suuri järjestö laittaa työtä sateenkaariyhteisön moninaisuuden näyttämiseen ja toivon, että ei-valkoisia sateenkaarevia ihmisiä olisi näkyvillä enemmän myös tulevaisuudessa. Kävin katsomassa näyttelyn 28.6. Helsingin kaupungintalolla, jossa kuvat olivat näkyvillä paikan päällä Helsinki Priden aikana.

Ainakin osa kuvista on julkaistu myös sosiaaliseen mediaan Lemken omille sivuille. Itse toivoisin, että kaikki kuvat olisivat näkyvillä myös sosiaalisessa mediassa. Suomessa elävien ei-valkoisten sateenkaarevien ihmisten näkyvyyden tulisi olla jokapäiväistä, arkisempaa ja helpommin saavutettavissa – myös niille, jotka eivät paikan päälle pääse. Pandemian aikaan näyttelyihin matkustaminen voi tuntua työläältä, ja BIPOC-ihmiset ansaitsevat nähdä itsensä representoituina kaikessa moninaisuudessaan liikkumisen rajatuista mahdollisuuksista huolimatta.

BIPOC-termi tulee englannin kielen sanoista Black, Indigenous and People of Colour. Suomeksi lyhenteen voisi kääntää esimerkiksi “mustat, alkuperäiskansaan kuuluvat ja muut ei-valkoiset henkilöt”.

En ole ammatti- tai edes harrastevalokuvaaja. Puhun näyttelystä mustan queer-ihmisen näkökulmasta – eli yhden sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolle näyttelyn on tarkoitus tuoda näkyvyyttä ja representaatiota. 

Näyttely on pienehkö, mutta kuvia on monipuolisesti. Niissä esiintyy BIPOC-malleja laidasta laitaan: mustia ja tummaihoisia malleja, ei-valkoisia vaaleaihoisia malleja, kihara- ja afrohiuksisia malleja, maskuliinisia ja feminiinisiä malleja. Olin myös iloisesti yllättynyt nähdessäni saamelaismallin. Mallien lisäksi kuvat olivat myös hyvin erilaisia keskenään – osa oli mustavalkoisia ja osa värillisiä. Osassa kuvista oli useampi ihminen ja osassa vain yksi. Osa oli läheltä otettuja kasvokuvia, kun taas toiset kokovartalokuvia. Suurin osa kuvista oli otettu studiossa, mutta jotkut kuvista oli otettu kuvattavien kotona.

Helsingin kaupungintalolla näyttelyyn varattu tila oli pieni. Pidin näyttelyn asetelmasta; kuvat oli aseteltu peiliseinien ympärille ja sisälle siten, että kuvia katsoessa katselija näki myös itsensä. Kuvia katsoessa muiden sateenkaarevien ei-valkoisten ihmisten kuvien ympäröidessä olo oli merkillinen – kuin olisin ollut taideteos muiden samanlaisten joukossa. Kuin kerrankin elämässäni en olisi ollutkaan “yksin huoneessa” – olihan minulla siinä ympärilläni itseni näköisiä ihmisiä. 

Koin näyttelyn todella tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla. Kuvat vanhemmista sateenkaarevista ihmisistä loivat toivoa ja antoivat valoa tulevaisuudesta, joka välillä tuntuu saavuttamattomalta ja jopa synkältä. Kuvat läheisyydestä toivat esille ei-valkoisten sateenkaarevien ihmisten intiimiyden ja rakkauden kauneutta ja sen pyhyyttä. Kuvat mustista ihmisistä afrokiharoineen toivat nähdyn olon – aivan kuin kuvat, joissa näen itseni näköisiä sateenkaarevia ihmisiä, kertoisivat minulle, että olen todellinen enkä ole yksin, vaikka usein minusta siltä tuntuukin. 

Omiin suosikkikuviini kuuluu henkilö mekossa iso hymy kasvoillaan. Kuvasta välittyy henkilön ilo ja energia. Ei-valkoisten sateenkaarevien ihmisten ilon näkeminen on harvinaista ja niin mahdottoman tärkeää – jokainen kuva ilostamme ja jokainen tarinamme sateenkaarevasta onnestamme kertoo, että sateenkaarevuutemme ei ole tragedia, vaikka se usein sellaisena mediassa näytetään. Se ei ole surun aihe tai asia, joka tekee elämästämme vain ja ainoastaan kurjaa kärsimystä. Voimme olla onnellisia – ei vaikka olemme sateenkaarevia, vaan nimenomaan sateenkaarevuutemme takia. 

Olen kuluneen vuoden aikana puhunut paljon representaation puutteesta. Vaikka tämä näyttely tuntui ensimmäiseltä askeleelta – ja tärkeältä sellaiselta – ei se ole tarpeeksi. On kuin Suomi olisi vasta herännyt ajatukseen, että sateenkaarevia ihmisiä on muitakin kuin valkoisia. Onhan se herääminen tärkeää, mutta me olemme Hassan Maikalin ja Yeboyahin sanoin “aina ollu tääl”. Haluan, että tämä on se todellisuus, mihin Suomen sateenkaarevat piirit heräisivät. 

Haluan nähdä enemmän meitä. Ihan kaikkialla ja koko vuoden ympäri.

Näyttely nähdään vuoden 2021 aikana vielä Tampereen Työväenmuseo Werstaalla 21.9.–10.10. ja Helsingin Stoassa 11.10.–31.10.