Lesbovampyyri: eroottinen spektaakkeli ja feministinen ongelma
Kuva: Ingrid Pitt ja Pippa Steele elokuvassa The Vampire Lovers (1970)
Lesbovampyyrin hahmolla on erityinen paikka sapfisen halun mediarepresentaatioiden historiassa. Yksin vuosina 1968–1974 niin kutsutussa läntisessä maailmassa julkaistiin noin kaksikymmentä elokuvaa sapfisista verenimijöistä. Mikä lesbovampyyrin ristiriitaisessa hahmossa viehättää?
Vuonna 1872, 25 vuotta ennen kuin Bram Strokerin Dracula (1897) näkee päivänvalon, julkaistaan Sheridan le Fanun pienoisromaani Carmilla. Carmilla kertoo nuoresta ja viattomasta Laurasta, joka joutuu Carmilla -naisvampyyrin halun ja lopulta verenhimon kohteeksi. Romaani kuvaa naisten välistä suhdetta riippuvuussuhteena, joka saa myös romanttisia piirteitä. Romaanin lopussa naisten tuhoisa suhde päättyy, Carmilla tuhoutuu ja heteroseksuaalinen järjestys palautuu.
Kuvaus naisten välisestä suhteesta antaa kuitenkin alun lesbovampyyrien pitkälle perinteelle, joka tulee myöhemmin kukoistamaan niin kirjallisuudessa kuin elokuvassa ja televisiossakin.
Lesbovampyyrin hahmon politiikkaa
Vampyyri on toistuva hahmo länsimaisessa populaarikulttuurissa. Vampyyrikuvasto perustuu romanialaisen mytologian strigoihin, olentoihin, jotka legendan mukaan saapuvat öisin ruokailemaan nuorten ja kauniiden naisten verellä. Vampyyrin hahmoon on aina liittynyt seksuaalisia sävyjä: veren imeminen ja yölliset kohtaamiset ovat yhtä aikaa kauhistuttavia ja kiihottavia.
Käsityksiin naisia haluavista naisista vampyyrit ja vampirismi ovat kytkeytyneet 1800-luvulta asti. Lopullisesti lesbovampyyrin hahmon osana kulttuurista kuvastoa sinetöi kuitenkin 1970- ja 1980-luvun elokuva. Tutkimuksessaan Vampires and Violets: Lesbians in Film (1993) Andrea Weiss toteaa lesbovampyyrin olevan jopa elokuvan lesborepresentaation merkittävin perinne.
Elokuvan kehitykseen 1900-luvulla vaikutti voimakkaasti katolisen kirkon ajama sensuuri. Hollywoodissa vuosisadan loppupuolelle saakka vaikuttanut Hays Codeksi kutsuttu sensuurisäädös kielsi elokuvasta muun muassa liian intohimoiset suudelmat, valkoisten ja mustien väliset suhteet sekä samansukupuolisen halun. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä saatettiin kuvata elokuvassa vain sillä ehdolla, että heidät kuvattiin rikollisina tai muuten epätoivottuina ja epätoivoisina.
Kauhu oli genrenä tällaisille kuvauksille otollinen, eikä sensuuri puuttunut fantasiaelokuvaan yhtä ankarasti kuin vakaviin, realistisiin kuvauksiin. Siinä lienee yksi syy sille, miksi naisten välisen halun kuvausta löytyy 1900-luvun ajalta erityisesti kauhuelokuvista.
Vielä esimerkiksi elokuvassa Dracula’s Daughter (1936) lesbiset sävyt jäävät pitkälti tulkinnan varaan. Vuoden 1960 elokuvasta Blood and Roses alkaen elokuvan lesbokuvaus on kuitenkin myös avoimesti eroottista. Sensuurisäädösten rauettua tuotettiin paljon elokuvaa, joka olisi aiemmin saattanut jäädä sensuurin hampaisiin: vuosien 1968 ja 1974 välillä Yhdysvalloissa, Britanniassa ja läntisessä Euroopassa julkaistiin noin kaksikymmentä lesbovampyyrielokuvaa, yksin vuonna 1971 elokuvia julkaistiin yhdeksän, eikä tahti juuri hidastunut seuraavalla vuosikymmenellä.
1970- ja 1980-luvun lesbovampyyri on yliluonnollinen antisankari ja avoimesti verenhimoinen viettelijätär. Esimerkiksi The Vampire Lovers (1970), Lust for a Vampire (1971), Vampyros Lesbos (1971) ja Carmilla (1989) kuvaavat sapfista halua jättämättä paljoakaan arvailujen varaan. Ei ole sattumaa, että eroottisen lesbovampyyrin arkkityyppi nousi merkittäväksi elokuvassa samoihin aikoihin kuin poliittinen lesbouteen liittyvä liikehdintä ja feminismi nousivat julkiseen keskusteluun.
Vaikka tutkimuksessa ja populaarikulttuurissa on tapana puhua ”lesbovampyyreista”, useimmiten elokuvan lesbovampyyreita luonnehtisi osuvammin biseksuaalisuus. Monessa teoksessa halun kohteiksi ja uhreiksi kelpaavat nuorten naisten ohella miehet. Onkin kiinnostavaa pohtia, millainen olisi biseksuaalinen katse naisia haluaviin vampyyrinaisiin. Verity Ritchie ja Ada Černoša käsittelevät biseksuaalisen naisvampyyrin kysymystä vuonna 2020 julkaistussa videoesseessään ”The Lesbian Vampire in Film”. He ehdottavat lesbistä ja biseksuaalista katsetta toisiaan täydentäviksi lähestymistavoiksi, kun tarkastelemme sitä, millaisia kertomuksia halusta elokuvan sapfiset vampyyrit meille tarjoavat.
Homofobiaa ja misogyniaa vai arvokasta representaatiota?
Elokuvan lesbovampyyri on poliittisesti ristiriitainen hahmo, jota ovat tulkinneet monesta näkökulmasta niin feministit, lesbot kuin lesbot feministit. Lesbovampyyri on kaunis ja haluttava, mutta ennen kaikkea miesohjaajien ja -käsikirjoittajien luomus. Hän on rajoja rikkova ja aktiivinen toimija, mutta hirviö, joka lähes jokaisen kertomuksen lopussa tulee miehen tuhoamaksi. Hän on eroottinen spektaakkeli ja feministinen ongelma.
Lesbovampyyrielokuvan luomat homofobiset kulttuuriset linkit verta imevien petojen ja sapfisen halun välillä elävät yhä. Andrea Weiss ja lukuisat muut vampyyrilesboperinteestä kirjoittaneet ovat todenneet, että vaikka elokuvat tuovat valkokankaalle naisten välisen halun ja rakkauden, lesbovampyyri tuottaa ja toistaa negatiivista käsitystä lesboista seksuaalisesti vetovoimaisina petoina, jotka viettelevät kauniita viattomia naisia ja turmelevat passiiviset uhrinsa. Kun seksuaalisesti epäilyttävä, heteronormia uhkaava vampyyri elokuvan lopussa saa rangaistuksensa, lujittuu heteronormatiivinen järjestys entisestään.
Samaan aikaan juuri vampyyri on ihana ja jännittävä, paljon kiinnostavampi kuin sen jahtaajat ja tuomitsijat.
Lesbovampyyri edustaa seksuaalista vapautta ja itsenäisyyttä. Hahmo voi tarjota elokuvissa muuten miesten määräysvallan alla oleville naisille vapautuksen yhteiskunnan tiukasta seksuaalimoraalista ja mahdollisuuden kiellettyyn eroottiseen suhteeseen. Perinteessä on pystytty tuottamaan sellaista naisten välisen halun representaatiota, joka ei muuten olisi ollut poliittisesti mahdollista. Esimerkiksi Catherine Deneuven, David Bowien, ja Susan Sarandonin tähdittämästä eroottisesta kauhuelokuvasta The Hunger (1983) on luettavissa naisuhrin käsinkosketeltava halu tulla vietellyksi.
Historiallisesti teosten ensisijainen kohderyhmä on toki ollut heteroseksuaaliset miehet. Elokuvissa ovat kiistämättä läsnä sen ohjanneet ja käsikirjoittaneet miehet ja sen miehinen yleisö, ja niitä onkin tutkittu paljon esimerkiksi Laura Mulveyn male gazen eli miehisen katseen käsitettä hyödyntäen. Tämä on kuitenkin vain osatotuus, sillä yhtä aikaa, kun elokuvat ovat miehisiä fantasioita naisten välisestä erotiikasta, niihin sisältyvät myös naisnäyttelijät rooleissaan sekä kaikki lesbot ja muut queerit katsojat, jotka samastuvat tai ovat samastuneet kuvattuun haluun. Erilaisten katsojien silmissä teokset saavat lukuisia keskenään ristiriitaisiakin eroottisia ja poliittisia merkityksiä, ja ne ovat ongelmistaan huolimatta arvokas osa naisten välisen halun representaatioperinnettä.
Sapfiset vampyyrit 2000-luvulla
Lesbovampyyrit puhuttelevat halki ajan ja yli genrerajojen. Niitä löytyy lajista kuin lajista pienen budjetin pehmopornosta kauhuelokuvan kulttiklassikoihin – elokuvien määrästä saa käsityksen selaamalla Wikipedian vaikuttavaa listausta lesbovampyyrielokuvista – ja kioskikirjallisuudesta vakavampiin fantasiaromaaneihin. 2000-luvulla on julkaistu useita suuren suosion saavuttaneita sapfisten vampyyrien perinnettä jatkavia televisiotuotantoja ja elokuvia, esimerkiksi Buffy the Vampire Slayer (1997–2003), HBO-sarja True Blood (2008–2014) ja Netflixin alkuperäissarja First Kill (2022) sekä elokuvia, kuten Carmilla (2019) ja Bit (2019). Myös esimerkiksi kulttiklassikko Jennifer’s Body (2009) flirttailee lesbovampyyrikuvastolla, vaikkei vampyyrielokuva olekaan.
Varsinaiseksi kulttuuriseksi ilmiöksi vampyyrit nousivat viimeksi viisitoista vuotta sitten Twilight -romaanien ja elokuvien myötä. Twilight on piinallisen heteroseksuaalinen sarja, ja voimme olla yhtä mieltä siitä, että vampyyrigenren historiaa olisi kunnioittanut ansiokkaammin, jos Bella olisi sarjan lopussa ratsastanut auringonlaskuun Edwardinsa sijaan Alicen kanssa. Mutta vaikka pankin räjäyttävä lesbovampyyrisaaga antaa vielä odottaa itseään, koittanee sen aika ennemmin tai myöhemmin. Emme ole vielä saaneet tarpeeksemme lesbovampyyreista.
