Koulu on queer-nuorille usein kamala kokemus – Violetti päivä muistuttaa, ettei näin tarvitsisi olla

Koulu on queer-nuorille usein kamala kokemus – Violetti päivä muistuttaa, ettei näin tarvitsisi olla

Kuvitus: Inka Tuulia.

Lokakuun kolmantena torstaina vietetään Violettia päivää eli keskustellaan LHBTQIA-lasten ja -nuorten kokemasta kiusaamisesta. Tässä kirjoituksessa kuullaan yhden nuoren tarina ja hänen ehdotuksensa siitä, mitä voitaisiin tehdä toisin.

Violetti päivä (eng. Spirit Day) on vuosittainen teemapäivä, jonka tarkoitus on nostaa esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten kokemaa kiusaamista ja syrjintää. Voit lukea lisää Spirit Daysta ja sen historiasta Kehrääjän viime vuoden artikkelista, jossa Kehrääjän päätoimittaja perustelee, miksi Spirit Day tarvitaan myös Suomeen. Käytämme päivästä suomenkielistä nimitystä violetti päivä, sillä päivän teemavärinä on violetti, joka sateenkaarilipun suunnittelijan mukaan symboloi yhteisön yhteishenkeä (eng. spirit).

Koulu – varsinkin peruskoulu – on LHBTQIA+ -ihmisille usein kamala kokemus. Iso osa yhteisöstä on kokenut koulussaan kiusaamista sekä muita ongelmia, jotka tekevät koulunkäynnistä haastavaa. Miksi queer-lasten kiusaamiseen ei osata puuttua? Miten näihin rakenteellisiin ongelmiin voitaisiin puuttua? Miten koulu voisi kohdella vähemmistölapsia ja -nuoria paremmin?

Omasta kokemuksesta tiedän, että queer-nuorena on todella hankalaa kertoa opettajille, että kiusataan queeriydestä. Olin ala-asteella oppinut, että käytössä ollut KiVa-koulujärjestelmä vain syyllisti kiusattua, joten luottoa kiusaamisen loppumiseen ei ylipäätään ollut. Yläasteelle siirryttäessä, kun minua alettiin kiusata muiden asioiden lisäksi myös selvästä queeriydestani, en myöskään tiennyt kuinka kertoa asiasta opettajille. Mistä tiedän, onko opettaja turvallinen henkilö, jolle tulla kaapista? Voinko luottaa siihen, ettei opettajani kerro vanhemmilleni: “tätä lasta haukutaan sateenkaariyhteisöön kohdistuvilla slurreilla?”

Myöhemmin olen tajunnut, että opettaja pystyy viestimään olevansa turvallinen melko helposti – kukaan opettajistani ei vain halunnut tehdä niin. Esimerkiksi sateenkaariavaimenperät tai inklusiivinen kielenkäyttö voivat osoittaa oppilaille opettajan olevan turvallinen henkilö. Myös turvallisesta tilasta viestivät julisteet luokan seinällä voivat auttaa, mikäli opettaja opettaa aina samassa luokassa.

Ysiluokalla, kun tietotekniikanopettajani vaihtui turvallisesta lesbosta vaarallisen oloiseksi mieheksi, kiusaaminen siirtyi käytäviltä luokkahuoneen sisälle. Sitä en enää jaksanut päästää yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, vaan pyysin opettajaa puuttumaan asiaan. Sanoin kuitenkin, etten tahdo tehdä asiasta isoa juttua. Jos asiaa lähtäisiin käsittelemään kiusaamisen vastaisen järjestelmän kautta, tulisi vanhemmat ottaa mukaan käsittelyyn. Tätä en kestäisi. Osasin kyllä olla puhumatta vanhemmilleni queeriydestäni, mutta en osaisi kieltää sitä.

Opettaja sanoi, ettei voi asialle mitään. Siis ettei opettaja voi lopettaa selvää huutelua hänen luokkahuoneessaan. Asiasta pitäisi keskustella rehtorin kanssa.

Jätin tilanteen siihen.

Myös LHBTQIA+ -aiheista opettaminen ja niiden normalisointi auttaisi kiusaamisen välttämiseen. Mikäli queer-lapset ja -nuoret ovat muille lapsille ja nuorille tuttu aihe, eivät he yhtä todennäköisesti kiusaa queer-nuoria omasta identiteetistään. Kun meillä käsiteltiin queeraiheita ensimmäisen kerran 8. luokan terveystiedon tunnilla 2017, minä opetin aiheesta muulle ryhmälleni – opettaja ei osannut antaa tarpeeksi yksityiskohtaista ja oikeaa tietoa, joten päätin, että opetus tapahtuu paremmin, kun minä pidän aiheesta laajan esitelmän.

Ongelma oli vain, että muu ryhmä kuuntelee mieluummin opettajaa kuin toista oppilasta. Eikä vasta yläasteella tapahtuva vähäinen opetus auta muuttamaan kenenkään jo siinä vaiheessa perheeltä ja mediasta opittuja syvään iskostettuja asenteita.

KiVa -järjestelmä ja kiusaamisesta vanhemmille kertominen eivät kuitenkaan ole ainoita ongelmia, jotka saavat queernuoret ahdistumaan koulussa. Sukupuolijaottelu on edelleen todella, todella yleistä luokkahuoneessa. Ala-asteen istumajärjestys muodostetaan usein tyttö–poika-parein, “jotta luokkahuoneessa olisi rauhallisempaa”. Kantotehtäviin halutaan “vahvoja poikia”. Liikuntaryhmät jaetaan tyttöjen ja poikien ryhmiin. Kaikki tämä toki papereissa lukevan sukupuolen mukaan. 

Jatkuva väärinsukupuolittaminen, kun ei ole vielä ulkona kaapista, on uuvuttavaa ja laskee helposti kaiken koulunkäynti-innon lapsesta tai nuoresta. Nuorella ei myöskään välttämättä ole tilaa kyseenalaistaa sukupuoltaan, jos häntä jatkuvasti tungetaan tiettyihin raameihin. Kaapista tulleelle nuorelle papereiden mukaan määritellyt ryhmät ja istumajärjestykset ovat jatkuva torvi, joka toitottaa muille nuoren transsukupuolisuudesta.

Sukupuolineutraalius ei ole vaikeaa. Kun puhutaan ryhmistä, on todella helppoa puhua oppilaista ja henkilöistä, tai korkeammilla asteilla opiskelijoista. Liikuntaryhmiä ei tarvitse jakaa sukupuolen mukaan – ei koululiikunnan ole tarkoitus olla kilpaurheilua, jossa sukupuolieroilla on oikeasti väliä. Koululiikunnan on tarkoitus olla hauskaa ja opettaa lapsille terveellisiä elämäntapoja. 

Yläasteella muistan, kun poikien ryhmä pääsi pelaamaan lätkää ja tyttöjen ryhmä joutui pelaamaan ringetteä. Ringettepeli oli paljon vähemmän kilpailullinen ja koostui pääasiassa siitä, että me kaksi ryhmästä, jotka pysyimme luistimilla pystyssä, teimme maaleja, kun muut seisoivat reunoilla ja tasapainottelivat mailaa vasten. Eivätkö tason tai kilpailullisuuden mukaan jaetut ryhmät palvelisi oppimistakin paljon paremmin, kuin tyttö–poika-ryhmät?

Miksi kiusaamiseen puuttumisesta ja sukupuolineutraalista opetuksesta tehdään kouluissa niin iso asia? Kiusaamiseen voidaan puuttua kertomatta siitä huoltajille, mikäli kiusattu ei halua vanhempien tietävän asiasta. Liikuntaryhmät voidaan helposti jakaa esimerkiksi kilpailullisuuden tai tason mukaan ja välttää sukupuolittamista. Pienilläkin muutoksilla saataisiin sateenkaariväen koulukokemus huomattavasti paremmaksi – tarvitaan vain tahtoa.