Kolumni: Transystävyyden radikaali läheisyys
Kuva: Lisett Kruusimäe
Pride-kuukausi saa pohtimaan omaa elämäänsä ja asemaansa osana sateenkaariyhteisöä. Sukupuolivähemmistöille yhteisön ja ystävien merkitys on aina ollut tärkeää, ja tämä kokemus usein eroaa enemmistöä edustavien vastaavista kokemuksista.
Sateenkaariyhteisö – merkitys on jo sanassa itsessään, sateenkaari-yhteisö. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille yhteisö ja ystävät ovat aina olleet ensisijaisen tärkeitä. Yhteisöt luovat tilan, jossa olemme turvassa, jossa voimme saada vertaistukea ja jossa voimme jakaa kokemuksia ja tietoa. Tämä ei ole tietenkään uniikkia vain sateenkaariyhteisöille, vaan hyvin luonteenomaista ihmisille ylipäätänsä. Me olemme laumaeläimiä.
Oma kokemukseni kuitenkin erottaa sateenkaariyhteisön aiemmista yhteisöistä joihin olen kuulunut. Kun mietin tätä, tulee mieleeni usein Katherine Crossin essee The Radical vulnerability of trans sex, julkaistu Laura Kate Dalen toimittamassa teoksessa Gender Euphoria. Siinä Cross puhuu siitä, miten transsukupuolisten ihmisten intiimi läheisyys on erilaista kuin cis-sukupuolisten ihmisten. Cross erityisesti puhuu transihmisten välisestä seksistä, jossa mahdollinen keho- ja erityisesti genitaalidysforia, on vaikuttava tekijä seksistä nauttimisessa. Crossin mukaan tällaisessa läheisyydessä on radikaalia haavoittuvuutta (radical vulnerability), jossa avoimuus omasta kehosta ja sen eri puolista on esillä aivan eri tavalla kuin cisnormativiisemmassa seksissä.
Olen samaa mieltä Crossin esittämän idean kanssa, mutta olen jäänyt miettimään myös tätä radikaalia haavoittuvuutta laajemmassa skaalassa, intiimien kohtaamisten ulkopuolella. Olen ajatellut sitä osana platonisempia ihmissuhteita. Tultuani kaapista ulos, olen saanut aivan uudenlaisen ystävien ja tuttujen yhteisön, jollaista en ollut kokenut koskaan aiemmin elämäni aikana. En ole koskaan kokenut itseäni niin läheiseksi ja turvalliseksi, kun olen ollut muiden transyhteisöni jäsenten seurassa. Olen voinut puhua asioista, joista en ole puhunut kenellekään muulle: itsestäni ja omasta kehostani, omista traumoistani, perheestäni, seksistä ja parisuhde-elämästä. Tämä ei ole pelkkää vertaistukea, vaan myös rennompaa olemista ja toisten seurassa viihtymistä. Olen pystynyt rentoutumaan aivan uudella tavalla, kun en tunne itseäni enään ulkopuoliseksi jollain tuntemattomalla, sisimpääni kouristavalla tavalla. Olen vain maannut ystävieni kanssa lattialla, ja halannut niin kauan kuin siltä on tuntunut. Kutsun tätä, Crossia mukaillen, transystävyyden radikaaliksi läheisyydeksi.
Rob Reinerin ohjaama Stand By Me – viimeinen kesä-elokuva päättyy lauseeseen “I never had any friend later on like the ones I had when I was twelve. Jesus, does anyone?” Melankolisen nostalginen lause on jäänyt mieleeni, lähinnä sen takia koska se ei ollut totta omalla kohdallani. Minun lapsuuteni ei ollut ystävyyden ja seikkailujen täyttämä kiiltokuva. En ole enään missään väleissä niiden ihmisten kanssa, joita lapsuudessani kutsuin “ystäviksi”. Minulla ei ole kuin kourallinen lapsuuden ystäviä, joiden kanssa olen oikeasti läheinen. Mutta voin jälleen muuttaa lausetta hieman vastaamaan omia kokemuksiani – en varmaan tule ikinä saamaan sellaisia ystäviä, joita olen saanut transyhteisöstäni. Siispä toivotankin erittäin hyvää ja turvallista Pride-viikkoa kaikille trans-ystäville, jotka auttavat, tukevat ja ovat lähellä silloin, kun muu maailma tuntuu kylmältä ja etäiseltä.
