”Koko talo lakkasi hengittämästä” – Tarina kaapista tulosta

”Koko talo lakkasi hengittämästä” – Tarina kaapista tulosta

Kuva: Raine Nectar, Pexels. Kuvituskuva ei liity juttuun.

Kehrääjän lukija Halla kertoo, miten hän löysi oman identiteettinsä, ja mitä tapahtui, kun hän tuli kaapista. Tarina sisältää yksityiskohtaista kuvailua transfobiasta ja sen aiheuttamista itsetuhoisista ajatuksista.

Tarinani on pitkä, synkkä ja raskas, mutta tiedä, etten päätä sitä ahdinkoon.

Tiesin jo lapsena kun leikittiin taloa, että olisi ihanaa, jos minullakin voisi olla vaimo. Muistan joskus kysyneenikin, ja sain vain vastauksen: naiset ei voi mennä naimisiin.

Tulin kaapista biseksuaalisuuteni suhteen vasta yläasteella pitkän pohdinnan jälkeen, mutta tuloksena oli äitini itkupotkuraivarit. Peruutin takaisin kaappiin sanoilla ”sori, kunhan vitsailin, en mä oikeasti”. Äiti vastasi: ”niin minä arvelinkin, että tämähän on vain teinin härnäämistä”.

Tulin uudelleen kaapista seksuaalisuuteni kanssa lukion aikana, enkä enää perääntynyt, mutta siihen mennessä kaikkien silmät oli jo suunnattu sukupuoleen ja helikopterivitseihin, eikä minun tarvinnut enää piilotella. En vain silloin tajunnut, että myös oma matkani veisi sinne, samojen silmien ja saman vihan eteen.

Tajusin sukupuoleni lukion lopulla, tuohtumuksen saattelemana, kun tiuskaisin ”En ole nainen!” liikkasalista poistuttaessa kaverille. Oltiin riidelty niistä ja näistä, ja siitä, mitä toisilta odotetaan ja toisilta ei. Suutuin, kun minuun liitettiin olettamuksia ja päästin ilmoille kristallinkirkkaan lauseen asiasta, joka oli kummitellut elämän taustalla. En ole nainen!

”En ole nainen.” …Kuka sitten olen? En tuntenut itseäni mieheksikään. Kysymys katosi elämän taustalle, kun kirjoitukset ja muut vastuut tulivat eteen, mutten unohtanut tuota hetkeä, ja sen tuomaa kirkkautta. Se kuulosti totuudelta, joka lensi ulos suoraan sydämestä. Aikaa vierähti noin vuosi, ehkä puolitoista, kunnes oli aikaa istuutua saman kysymyksen äärelle. En ole nainen – kuka sitten olen? Mitä syvemmälle tutkin ja kysyin ja mietin ja ihmettelin, en kuitenkaan tullut sitä viisaammaksi.

Mikä tekee naisen? Mikä tekee miehen? Miksi pitäisin tästä tai tuosta, jos olisin tätä taikka tuota? Nainen voi olla monia asioita, monia ilmeitä ja tunteita ja vahvuutta. Miksen näe itseäni täällä? Mies voi olla myös niin monia asioita ja lempeyttä ja hellyyttäkin. Miksen näe itseäni täällä?

On muitakin termejä, muitakin tapoja olla jotakin – miksen näe itseäni täälläkään? Miksen ole rakastettava jollekin siksi että olen olemassa? Miksi sitä rakastaa vain tietyllä tavalla? Miten tietää olevansa jotakin sukupuolta? Se on selvästi jotain syvempää kuin iho, se on selvästi jotain mitä on vaikea laittaa sanoiksi. Se on selvästi se yksi asia, joka aina erotti minut muista.

En vain ymmärrä! Muut ovat niin varmoja siitä, että he ovat jotakin – he tietävät sen, tuntevat sen, uskovat sen, hengittävät sitä! Mutta minä en koskaan ymmärtänyt. Leikin kenen kanssa vain, tein mitä vain halusin, olisin pukeutunut miten halusin jos äitini olisi antanut. En voinut olla jonkun kaveri, koska olin olemassa näin – enkä ymmärtänyt. En ymmärrä vieläkään. Ja tässä piili minun totuuteni.

Minulla ei vain ole sitä jotakin, joka kuiskaa olen —-. Totuus on että sitä ei vain ole. Olet nainen, olet mies, olet jotain muuta, kaunista, rohkeaa ja erilaista – mutta minä en voi ymmärtää, miltä se tuntuu.

Kysymykseen ”kuka olet” olen ennenkin osannut vastata vain ”minä”. Olen biseksuaali, olen sukupuoleton – agender, olen non-binary – muunsukupuolinen. Rajaton, ajaton – tunnettu ja tuntematon.

Tulin tästä asiasta paljon varovaisemmin kaapista, ensimmäistä kertaa viisaampana. Otin selvää, kuinka helpottaa vanhempieni tunteita. Kirjoitin varoen, hartaasti ja kokosin tietoa ja linkkejä. Sitä, että tarvitsen hoitoja ja haluan muuttaa nimeni. Laitoin vielä, että he ovat rakkaita ja minun muutokseni ei muuttaisi välejämme. Yksi selkeä, kauniisti koottu sähköposti kummallekin. Kerroin veljilleni viikkoa ennen. Halusin liittolaisia, jos jokin menisi mönkään.

Ja mönkään se meni, eikä veljistäni ei ollut liittolaisiksi. Ensin oli hiljaista. Koko talo lakkasi hengittämästä. Menin juttelemaan, sain kuulla ”vai niin” ja ettei tästä jutella. Tuossa on linkit, niissä on tietoa jos mietityttää! ”Me ei lueta niitä.”

Kun kylmä hiljaisuus hävisi, sain niskaani vain vihaa. Vihaa, vihaa ja vihaa. ”Sä oot sairas päästäsi, tahdot viillellä ja silpoa kehoas, minä annoin sinun nimen ja kehon rakkaudella, en hyväksy, enkä hyväksy koskaan, eikö lobotomia ajaisi saman asian.” Joka ilta äiti tuli huoneeseeni, istui sängylle, ja vihasi joka sanalla.

Otin yhteyttä sinuiksi.fi-palveluun, ja pyysin apua. Selitin tilanteen ja sain kuulla, miten kamalaa on, että näin on käynyt. Varasin heille soittomahdollisuuden ihmiselle, joka on erikoistunut tukemaan vaikeissa tilanteissa olevia sateenkaarihenkilöitä. Uskoin, toivoin. ”Me ei haluta jutella kenenkään kanssa ja ole sinäkin hiljaa, ei tästä tartte kenenkään tietää.” Viikon ajan oli hiljaista, mentiin äidin kanssa lenkille ja yritin yksin puhua ja selittää.

Tämä kaatui siihen iltaan, kun äiti sanoi että ”otin selvää ja luin facebook-postauksia”, jonka jälkeen viha palasi. ”Silpomista, sairasta, rumaa, kunhan laihtuisit niin tykkäisit itsestäsi.” Päiviä, viikkoja, kunnes yhtenä iltana äiti sanoi ”Kunpa et olis syntynyt meidän perheeseen” ja viimeinenkin toivo särkyi sydämeni kanssa.

Tuntui siltä, että sisimpäni tilalle olisi laitettu jäätä. Kylmin, hyytävin hetki elämässäni on se, kun oma äitini toivoi, etten olisi syntynyt. Kuukausia vieri näin samalla, kun transpolilla pyöritettiin ihmiseltä ihmiselle ilman toivoa kaikista hoidoista. Olin niin synkässä paikassa, että minun oli käveltävä kotiin eri reittiä, etten ylittäisi siltoja, joiden luota oli aina vain vaikeampaa suostutella itseni pois. Etten tekisi äkillistä ratkaisua ahdinkoon.

Tarina ei pääty tähän. Sinnittelin helvetissä, kiitos ystävien. Tänään asun toisessa kaupungissa kaukana silmistä ja sanoista, jotka haluavat satuttaa. Tänään laitan hakemuksen koko nimen muutokseen. Translain täytyy vielä muuttua, jotta voin tuntea itseni kodiksi tässä kehossa, mutta näen liikettä ja toivoa siihen suuntaan. Monet kädet ovat tulleet yhteen auttamaan, eikä meidän tarvitse olla hiljaa. Maailma muuttuu – vaadimme sitä.

Minä tulin kaapista, minä selvisin, minä elän.

Paranen vihan arvista ja seison kohti tulevaisuutta, päivä kerrallaan.

Aina on toivoa, lupaan sen.

Kirjoittaja