Kirja-arvostelu: “Valtakunnan ykköshomo” kirjoitti suorasanaisen oppaan homopojille

Somevaikuttaja Eino Nurmiston esikoinen on helposti lähestyttävä tietokirja homoudesta, ja muidenkin kuin homopoikien kannattaa tutustua siihen.

Kirjoittaja: Lyyra Virtanen

Tämän kylän homopoika -blogistaan tunnetuksi tulleen Eino Nurmiston esikoisteos Homopojan opas (Nemo, 2019) sai vuoden 2020 Punni-palkinnon. Lastenkirjainstituutin jakaman palkinnon perusteluna mainitaan, että teos on “suoraa ja rehellistä seksuaalikasvatusta homopojan näkökulmasta”. Juuri tästä on kyse – teoksen kohdeyleisönä ovat pääasiassa teini-ikäiset homopojat, ja Nurmisto kirjoittaakin johdannossa, että hän olisi itse tarvinnut tämänkaltaista teosta omina teinivuosinaan. Toisaalta kirjan lopusta löytyy erillinen osio “vanhemmille ja muille aikuisille”.

“Tästä kirjasta on hyötyä myös silloin, kun oma lapsi tai paras kaveri on homo.”

Nurmisto kirjoittaa hauskasti ja kevyesti, vaikka käsittelee myös vakavia aiheita, kuten Pride-kulkueisiin kohdistuvia vihahyökkäyksiä. On ilahduttavaa, että kirjassa otetaan esiin sellaisiakin asioita, joista Nurmistolla ei ole omakohtaista kokemusta, kuten homouden ja uskonnon yhdistäminen tai transsukupuolisuus. Näistä aiheista jälkimmäinen oltaisiin toki voitu ottaa muutenkin huomioon kuin sitä käsittelevässä erillisessä, lyhyessä kappaleessa: lauseet kuten “vahinkoraskaudesta ei poikien kesken ole pelkoa” olisi aivan hyvin voitu jättää pois tai täydentää niitä niin, että myös vaginalliset miehet olisi otettu huomioon paremmin.

Kirja olisi joiltain osin kaivannut tarkempaa editointia: lempielokuvan julkihomosta ohjaajasta tuskin tarvitaan kahta mainintaa, vaikka kuvaus “Batmanin nännejä hurmiossa tuijottavasta 7-vuotiaasta Einosta” naurattaa toisellakin lukukerralla. Myöskään kirjan lukujen järjestys ei tunnu loogiselta: ensi-ihastuksesta hypätään seksiin, ja vasta tämän jälkeen annetaan deittailu- ja suhdevinkkejä.

Jäi myös mietityttämään, olisiko kirjan voinut aloittaa ihan perusasioista, siis “mistä tiedän, olenko homo?”-tyyppisestä luvusta. Vastaus saattaa aikuiselle identiteettinsä jo löytäneelle vaikuttaa itsestäänselvältä, mutta luulen siihen vastaamisen olevan edelleen tärkeää seksuaalisuuttaan pohtiville nuorille ja miksei aikuisillekin.

“Kyllä luonto dikin pojan suuhun ajaa, kuten vanha sanonta sanoo.”

Seksiä käsitellään kirjassa paljon ja yksityiskohtaisesti, ja juuri sen takia toivoisin kaikkien lukevan tämän teoksen. Vaikka lukija ei olisi poika tai homo, tieto ei tässä tapauksessa lisää tuskaa, vaan parhaimmillaan vähentää homoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Näen mielessäni sellaisen utopian, jossa tätä kirjaa tai osia siitä käytettäisiin peruskoulun seksuaalikasvatusta käsittelevässä opetuksessa.

Vinkit esimerkiksi anaaliseksiin valmistautumisesta ovat konkreettisia, mutta eivät oppikirjamaisen tylsiä, ja Nurmiston omat kokemukset tekevät näistäkin kohdista samaistuttavia ja helposti lähestyttäviä. Itseään etsiville teinipojille on varmasti tärkeää kuulla esimerkiksi siitä, että homoporno ei juurikaan anna todenmukaista kuvaa miesten välisestä seksistä, ja siitä, ettei seksuaalisuuden tarvitse ollenkaan määritellä sitä, millainen ihminen on. Nämä samat vinkit toki pätevät kaikkien muidenkin seksuaalisten suuntauksien edustajiin.

Oppikirjamaisuus kuitenkin lyödään hieman yli joissain kohdissa: Nurmisto väittää, että “huumeiden käyttö aiheuttaa mielenterveysongelmia ja masennusta”, mutta alkoholin käytöstä puhutaan paljon positiivisempaan sävyyn, ja Nurmisto tuntuu ainakin bloginsa puolella mainitsevan kuohuviinin tai gin tonicin joka postauksessa. Huumeisiin liittyvä väite tuntuu siis hieman kaksinaismoralistiselta tässä yhteydessä, ja sen olisi aivan hyvin voinut jättää pois. Biletyskulttuuri ja baareissa ravaaminen eivät sinänsä liity homouteen ollenkaan, vaikka Nurmiston elämässä nämä ilmeisesti näyttelevät tai ovat näytelleet suurta roolia.

“Miehiä on kaikenlaisia, eikä kaikilla ole odotuksia vastaavia sukuelimiä. Se ei tee näistä miehistä yhtään vähempää miehiä eikä varsinkaan näistä cis-homoista yhtään vähempää homoja.”

Nurmisto tekee tärkeää työtä sivutessaan homoyhteisön sisäisiä ongelmia, kuten deittailupalveluissa ilmenevää rasismia ja kohtuuttomia ulkonäkövaatimuksia. Myös joidenkin cishomojen transfobia ja peniskeskeisyys asetetaan kyseenalaiseksi. Nurmisto pyrkii siis maalaamaan realistista kuvaa homoudesta: se ei ole pelkkää glitteriä ja Pride-kulkueessa käsi kädessä marssimista, vaan homot saattavat joutua kohtaamaan erilaisia haasteita sekä yhteisön sisällä että sen ulkopuolella. Toisaalta Nurmiston kuva rajoittuu pääosin hänen omiin kokemuksiinsa ja siihen, mitä hän ylipäätään haluaa itsestään julkisuudessa kertoa tai mitkä asiat sopivat hänen “somepersoonaansa”. Nurmisto ei esimerkiksi ota puheeksi sitä, mitä voi tehdä, jos joutuu koulukiusatuksi homouden takia. Tätä aihetta on toki muuten kirjallisuudessa käsitelty laajasti, mutta ei käsittääkseni suomenkielisessä tietokirjallisuudessa.

Homopojan opas ei vastaa jokaiseen mahdolliseen seksuaalivähemmistöjä koskevaan kysymykseen, eikä sen tarvitsekaan. Mieleen jää päällimmäisenä Nurmiston painottama viesti siitä, että homopoika ei ole yksin, ja että tämä on hyvä juuri sellaisena kuin on. Tämä onkin, tai sen tulisi ainakin olla, (seksuaali)kasvatuksen tärkeimpiä lähtökohtia, joten kirja todella onnistuu tavoitteessaan.

Kirjoittaja