Kirja-arvostelu: Lyhyt maallinen loistomme valottaa taitavasti kahteen vähemmistöön kuuluvien näkökulmaa

Kirja-arvostelu: Lyhyt maallinen loistomme valottaa taitavasti kahteen vähemmistöön kuuluvien näkökulmaa

Ocean Vuongin autofiktiivinen esikoisromaani kertoo vietnamilais-amerikkalaisen, seksuaalivähemmistöön kuuluvan miehen tarinan. Romaani koskettaa kipeitä, vaikeita aiheita runollisen kevyesti – ja onnistuu tässä loistavasti.

Ocean Vuong on vietnamilais-amerikkalainen runoilija, kirjailija, esseisti ja luovan kirjoittamisen opettaja University of Massachusettsissa. Hänet tunnetaan hypnoottisista esiintymisistään ja MacArthur -palkinnosta, joka myönnetään Yhdysvalloissa sukupolvensa merkittävimmille taiteilijoille. Lähes yksimielisesti ylistävän vastaanoton saanut Lyhyt maallinen loistomme (2021, Kustantamo S&S, engl. On Earth We’re Briefly Gorgeous) on Tero Valkosen suomentama Vuongn esikoisromaani. Aiemmin häneltä on ilmestynyt kolme runokokoelmaa, joita ei ole suomennettu.

”Minäpä aloitan uudelleen. Äiti hyvä, kirjoitan saadakseni sinuun yhteyden, vaikka joka sana viekin sanan verran kauemmas sieltä missä olet.”

Lyhyt maallinen loistomme on autofiktiivinen romaani kirjemuodossa. Minäkertoja on nuori vietnamilais-amerikkalainen mies, joka tunnetaan perheen kesken kutsumanimellä Pikkukoira. Hän kirjoittaa kirjettä äidilleen saadakseen pois sydämeltään kaiken sen, mistä joutui tähän päivään asti vaikenemaan vuosikausiksi. Rohkaisuna avoimuudelle toimii tieto siitä, ettei Vietnamin sodan syttymisen takia lukutaidottomaksi jäänyt äiti Hong tulisi koskaan lukemaan kirjettä. Kirjeen alussa lukijalle selviää mistä kertojan kutsumanimi on saanut alkunsa – Pikkukoiran mukaan vietnamilaisessa kulttuurissa pienen lapsen kutsumanimen tulee herättää sääliä ja mielikuvaa kantajansa avuttomuudesta, jotta pahat henget eivät vahingoittaisi lasta ja soisivat hänelle kasvurauhan.

Pikkukoiran kerronta on aforistista, syvällisellä tasolla pohdiskelevaa ja huomiota herättävän kevyttä. Runolliset ilmaisut tuovat kontrastia rankkojen aiheiden ja henkilökohtaisten kokemusten käsittelyyn. Lapsuus- ja nuoruusmuistot piirtyvät paperille alkaen Vietnamin sodan ajoista ja perheen Yhdysvaltoihin saapumisesta Pikkukoiran ollessa tuolloin vasta kaksivuotias. Uudessa kotimaassa kasvavan pojan perheeseen kuuluu traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivän äiti Hong’n lisäksi skitsofreniaa sairastava, sodan tapahtumia jatkuvasti uudelleen elävä isoäiti Lan. Lisäksi lähipiiriin lukeutuvat Floridassa väkivaltaiseksi paljastuneen miehen kanssa asuva täti Mai sekä Lanin entinen puoliso, amerikkalainen sotaveteraani Paul, joka auttoi perhettä pakenemaan sodan runtelemasta Vietnamista. Paul on Pikkukoiralle edelleen sama rakas isoisä, vaikka hänelle selvisi aikanaan, ettei Paul olekaan hänelle sukua – Hong’n isä on tuntematon valkoinen mies, jolle Lan tuli Vietnamissa raskaaksi jouduttuaan jonkin aikaa myymään seksiä amerikkalaissotilaille tullakseen toimeen.

Hong kohtasi Paulin ja Lanin liitosta syntyneen siskonsa Main tapaan parisuhdeväkivaltaa. Suhde Pikkukoiran isään päättyi pian perheen asetuttua Connecticutin Hartfordiin, sillä toisin kuin Vietnamissa, paikalliset viranomaiset eivät olleet tarpeen tullen lahjottavissa, eivätkä siksi katsoneet sormien lävitse miehen toistuvaa väkivaltaisuutta. Naisten kasvattamana Pikkukoira rakentaa identiteettiään niin maahanmuuttajaperheen lapsena rakenteellisen rasismin ja syrjinnän kyllästämässä ympäristössä, kuin aikuiseksi homomieheksi kasvavana poikana koskettavalla, myötätuntoa herättävällä tavalla.

Aloittaessaan koulun Pikkukoira ei osaa sanaakaan englantia ja päätyy oitis osittain siksi rasistisen ja myöhemmin homofobisenkin kiusaamisen kohteeksi. Opittuaan englannin kielen hän kasvaa aikuisen rooliin ennenaikaisesti ottamalla perheessään kahden kulttuurin välillä tasapainottelevan sillan tehtävän saadakseen kahden vakavasti mielenterveysongelmaisen ja traumatisoituneen naisen luotsaaman perheen arjen toimimaan.

”Lupasin sinä iltana itselleni, että jos minun vielä pitäisi puhua puolestasi, en enää koskaan jäisi sanattomaksi. Niin alkoi urani perheen virallisena tulkkina. Sen jälkeen tulin aina osatessani väliin, jos puhe olisi muuten mennyt takelteluksi tai muuttunut hiljaisuudeksi. Harjoitin koodinvaihtoa. Riisuin oman kielemme ja käytin englantia kuin naamiota niin että toiset näkisivät kasvoni ja siten sinunkin kasvosi.”

Asetelma on tuttu monelle maahanmuuttajaperheessä kasvaneelle – lapsi joutuu toisinaan perheen pääksi ottaessaan vastuuta ikäiselleen kuulumattomista asioista. Samaan aikaan rasismin sekä oman alhaisen paikkansa yhteiskunnallisessa hierarkiassa tiedostavat perheen aikuiset painostavat jälkikasvuaan olemaan nöyrä, enemmistölle jatkuvassa kiitollisuudenvelassa, näkymätön ja mahdollisimman itsenäinen, ei mitään koskaan tarvitseva. Maahanmuuttajaperheen lapsen tulee olla kova, mutta tästä huolimatta ymmärtää muuttua vastaamaan ulkoapäin itseensä kohdistuvia vaatimuksia tullakseen hyväksytyksi. Toisin sanoen vähemmistöstressin taakkaa kantavat vanhemmat siirtävät pahaa tahtomattaan eteenpäin lapselleen selviytymismallia, johon tukeutuvat itsekin, vaikka tiedostavatkin siitä seuraavan jatkoa ylisukupolviselle traumalle.

Pikkukoira kuvailee äitinsä työtä kauneushoitolassa kuin pienoismalliksi yhteiskunnasta, jossa hänen, kuten lukuisten muidenkin aasialaisten naisten, selviytymisstrategiana on sana anteeksi. Kun itseään ja tekemisiään pyytää tarpeeksi kauan anteeksi, anteeksipyytely sulautuu osaksi minuutta ja saa turtumaan oman ihmisyytensä jatkuvaan toiseuttamiseen. Rakastavalle, mutta samaan aikaan hirviömäisesti käyttäytyvälle äidille on vaikeaa kantaa kaunaa hänen pahoinvointinsa takia. Tämän Pikkukoira tuo osuvasti esille muistellessaan lapsuusvuosiaan, jolloin Hong turvautui toisinaan tavaroiden heittelyyn, lyömiseen ja miehuuden kyseenalaistamiseen, jos Pikkukoira uskaltautui ilmaisemaan herkkyyttä. Tukea perheväkivaltatilanteissa toi Lan, joka sairaudestaan huolimatta pysyy aina lempeänä, ohjat käsiinsä ottavana isoäitinä tilanteessa kuin tilanteessa.

Eräs koskettavimpia aiheita teoksessa on seksuaalisuuden, sukupuolen ilmaisun ja oman viehätysvoiman pohtiminen kahden kulttuurin välillä kasvavana nuorena miehenä. Kieli- ja kulttuurieroista johtuen kaapista ulostulo on usein tavallista vaikeampaa maahanmuuttajataustaiselle ihmiselle. Pikkukoira myöntää juuri siksi, ettei sopivan julkisella paikalla sijaitseva kahvila valikoitunut sattumalta siksi paikaksi, jossa Hong kuuli ensimmäistä kertaa poikansa homoudesta. Kuinka oma seksuaalivähemmistöön kuuluminen ylipäänsä otetaan esille äidinkielellä, jolla ei ole tapana puhua muutenkaan seksuaalisuudesta? Mitä sanaa voi käyttää itsestään, jos mieleen juolahtavat ainoastaan patologisoiva terminologia tai harhaanjohtavat, herjaavat slangisanat?

”En halunnut käyttää vietnaminkielistä sanaa – pê-đê – joka tulee ranskan pédéstä, pedofiilin lyhenteestä. Ennen ranskalaismiehitystä vietnamissa ei ollut homoille sanaa – koska heidän katsottiin kaikkien muiden tavoin olevan lihaa ja samasta lähteestä – enkä halunnut esitellä tätä osaa itsestäni rikollisille tarkoitetulla nimityksellä.”

Pikkukoiran ensirakkaudesta kertoessaan Vuong ei epäröi ottaa seksuaalisuudesta puhumisen ohella kantaa muun muassa miesten sisäistettyyn homofobiaan ja Yhdysvaltojen opioidikriisiin. Tutustuttuaan 14-vuotiaana ensimmäisellä työpaikallaan tupakkapellolla Trevoriin, pomonsa lääkeriippuvaiseen pojanpoikaan, Pikkukoira päätyy seurustelun edetessä itsekin käyttämään huumeita. Vietnamilaistaustaisen ja valkoiseen enemmistöön kuuluvan teinipojan suhde on täynnä molemminpuolista ymmärrystä, mutta myös hyväksikäytön elementtejä – alkaen siitä, mitä heidän suhteensa merkitsee kullekin osapuolelle. Pikkukoiralle suhde näyttäytyy ensimmäisenä kertana, kun joku on aidosti kiinnostunut hänestä ihmisenä, miehenä. Trevor on puolestaan sisäistänyt homofobian – hän vakuuttelee usein olevansa tulevaisuudessa ”ihan normaali”, mieltää bottomiuden alistavan hänet seksissä ”tytön kaltaiseksi” ja naljailee Pikkukoiralle tämän herkkyyden tekevän hänestä ”liian homon”.

Kokonaisuutena Lyhyt maallinen loistomme kuuluu ehdottomasti vuoden 2021 parhaimpiin suomennettuihin kaunokirjallisiin teoksiin. Se nostaa esiin aiheita, joista puhutaan edelleen aivan liian vähän sateenkaariyhteisössäkin. Suosittelen teoksen lukemista kaikille, jotka haluavat oppia kielelliseen, kulttuuriseen tai etniseen vähemmistöön kuuluvan LHBTIQA+-ihmisen sielunelämästä. Kahden vähemmistön ihmisille teos toimii kaivattuna vertaistukena – emme ole kokemustemme kanssa yksin.

Kirjoittaja