Kirja-arvostelu: Kuvittelen sinut vierelleni sortuu stereotypioihin ja turhaan kategorisointiin

Kirja-arvostelu: Kuvittelen sinut vierelleni sortuu stereotypioihin ja turhaan kategorisointiin
Kuva: Kevin Laminto, Unsplash. Kuvituskuva ei liity juttuun.

Tiina Tuppuraisen esikoisteoksen sivuille on tallentunut kulttuuria, joka saa yhä hyvin vähän tilaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Teos kuitenkin kompastelee stereotypioihin ja päätyy pitämään yllä loukkaavaa kielenkäyttöä.

Helsinkiläisen sisältöstrategin ja Tiina The Feminist -blogista tunnetun Tiina Tuppuraisen esikoisteos Kuvittelen sinut vierelleni (Karisto, 2020) julkaistiin hiljattain. Autofiktiivisen teoksen kerrotaan kuvaavan 2000-luvun alun helsinkiläistä lesbokulttuuria.

Kirjan päähenkilö on Anni, jolla on rekisteröity parisuhde, omistusasunto sekä kaksi koiraa. Anni ja hänen puolisonsa Luka matkustelevat yhdessä ja tapaavat ystäviään homobaareissa. Sitten Anni matkustaa Tukholmaan, jossa hän tapaa Elinin. Parin kuukauden kuluttua Anni on yksin, ilman Lukaa tai Eliniä, ja kamppailee erosta selviämisen kanssa.

Autofiktiolle ominaiseen tyyliin kirjassa ei ole selkeää juonta. Tarina etenee hapuilevasti ja päämäärättömästi, ja lukijana jäin miettimään, onko käänteentekevien tapahtumien vähäisyys tarkoituksellista. Niiden tilalle olisin kaivannut henkilöiden luonteiden kehittymistä. Teoksessa päähenkilön luonne ja motiivit jäävät ohuiksi, ja kiinnostavaa ”ihmisenä kasvamista” nähdään vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Nyt tuntuu, kuin kirjassa ei tapahtuisi oikein mitään.

Sivuilla myös vilisee valtava määrä henkilöitä. 309-sivuisessa kirjassa tämä johtaa auttamatta siihen, että henkilöt jäävät vaisuiksi ja yksiulotteiseksi. Opin heistä nimen ja muutamia muita yksityiskohtia, mutta heidän merkityksellisyytensä tarinankululle jää epäselväksi.

Kirjan kieli on hetkittäin kiusallisen selittävää. Useissa kohdissa tekstin sekaan on ripoteltu tietoiskutyyppisiä faktoja esimerkiksi Harvey Milkistä, San Franciscon kaupunginosista sekä Setan ja “fettarien” erimielisyyksistä 1990-luvulla. Sinällään kiinnostavien faktojen tarkoitus lienee sitoa tarina tiukemmin todellisuuteen, mutta faktat eivät sulaudu tekstiin, vaan tulevat eteen töksähdellen, tehden lukukokemuksesta rikkonaisen.

Henkilökuvauksen stereotyyppisyys sekä pakottavalta tuntuva kategorisointi häiritsevät kuitenkin kirjassa eniten. Tavat, joilla kirjassa kuvaillaan esimerkiksi henkilöiden ulkoista olemusta, nojaavat kaikella painollaan stereotypioihin ja cisnormatiivisuuteen.

DTM-yökerhossa näkemiään lesboja Anni kuvailee “tyttöinä, jotka näyttävät pojilta”, “poikatyttöinä”, jotka ”näyttävät L-koodin Shanelta”. Toisaalla kirjassa naistutkimuksen opiskelijoilla on lyhyet hiukset ja “mekko, näkyvät säärikarvat ja maihinnousukengät”, ja “kaikki ovat naistutkimuksen laitoksella lesboja”. Kirjassa puhutaan “pikkulesboista”, “urheilijalesboista” ja “yliopistolesboista” ja näille ominaisista tavoista pukeutua.

Kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella viihtyvänä kerronnasta tulee ahdistunut olo – näinkö joku meitä koko ajan luokittelee, kategorisoi lokeroihin, meiltä lupaa pyytämättä?

Kirjassa on myös muutamia loukkaavia ilmaisuja (h*nttari, t-slurri). Ne tulevat kaikki esiin yhteyksissä, joilla ei ole juonen rakentumisen tai henkilökuvauksen kannalta mitään merkitystä. T-slurrin jälkeen Tuppurainen kirjoittaa Annin ajattelevan: “En vielä ymmärrä, miten syrjivä ja loukkaava tuo termi on. Miten siihen tiivistyy kaikki se inho, halveksunta ja ulossulkeminen, jota transihmiset homoyhteisössä kokevat.” Tästä huomiosta huolimatta Tuppurainen kirjoittajana tekee valinnan jälleen kerran kirjoittaa tuon sanan ja siten normalisoida sen käyttöä, yhä 2020-luvulla, suuren kustantamon julkaisemassa kirjassaan.

Autofiktiivisenä teoksena Kuvittelen sinut vierelleni tallentaa yhden palasen 2000-luvun helsinkiläistä lesbokulttuuria. Kirja sai minut kuitenkin miettimään: mitä uutta tämä kirja tuo kirjallisuuden kentälle 2020-luvulla? Mitä uusia näkökulmia se tarjoaa yhden vähemmistön elämään?

Stereotypiat pohjaavat usein ainakin osittain totuuteen, ja tunnistan Tuppuraisen kirjassaan kuvaamia ilmiöitä tosielämästä. Minulle stereotypiat tietynlaisesta pukeutumisesta tai ahdistavista, omistushaluisista parisuhteista ovat tulleet tutuksi pääasiassa juuri L-koodi-sarjan myötä. Tuppuraisen teos sortuu vahvistamaan näitä vanhoja haitallisia stereotypioita, joita on kuvattu seksuaalivähemmistöjä kuvaavassa taiteessa jo monesti aiemminkin.

Tässä hetkessä teos tuntuu turhalta samojen narratiivien toistolta, jotka ovat tulleet liki parikymmentä vuotta sitten tutuiksi muun muassa L-koodissa sekä Sofi Oksasen ja Pirkko Saision tuotannossa. Tuppuraisen teoksesta ei kuitenkaan löydy samanlaista yhteiskunnallista vaikuttavuutta kuin esimerkiksi Oksasen jo vuonna 2005 ilmestyneestä Baby Janesta, joka nosti esiin myös mielenterveysongelmia.

Sukupuolivähemmistöön kuuluvalle kirja on ahdistava kokemus pakottavan ja jatkuvan kategorisoinnin ja henkilöiden ulkoisten piirteiden kuvailun takia. Se myös normalisoi kategorisoivaa ja loukkaavaa kielenkäyttöä. Tuppurainen kyllä sivuaa teoksessaan joitain LGBTQIA-yhteisöjen sisäisiä ongelmakohtia, kuten cisnormatiivisuutta sekä transfobiaa, mutta ei aseta näitä kontekstiin, vaan huitaisee ne sellaisenaan lukijan silmille.

On selvää, että Tuppurainen tuntee lesbokulttuurin, ja paremmin tarinaan sulautettuna pienet tietoiskujen tapaiset välähdykset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiasta sekä oikeuksista olisivat voineet olla hyvin mielenkiintoisia luettavaa myös lesbokulttuuria tuntemattomille.

Kategorisointia vähentämällä, loukkaavista termeistä luopumalla ja stereotypioiden vahvistamisen sijaan henkilöiden luonnekuvaukseen keskittymällä teos olisi voinut tuoda suomalaiseen kirjallisuuteen tärkeän lisän lesbokulttuurin kuvaajana. Tällaisenaan se ei kuitenkaan tuo vähemmistöjä kuvaavaan kirjallisuuteen juuri mitään uutta.

Kirjoittajasta