Kirja-arvostelu: Essi Kummu kirjoittaa aikuisen naisen sisäistetystä homofobiasta ja epäonnistumisen pelosta

Kirja-arvostelu: Essi Kummu kirjoittaa aikuisen naisen sisäistetystä homofobiasta ja epäonnistumisen pelosta

Kuva: Christina Morillo / Pexels. Kuvituskuva ei liity juttuun

Loiste kertoo naisten välisestä rakkaudesta ja siitä, miten vaikeaa aikuisiällä on hypätä uuteen parisuhteeseen. Autofiktiivisestä teoksesta saa eniten irti, jos lukija on itse samankaltaisessa elämäntilanteessa.

Luin Essi Kummun uusimman teoksen Loiste (Tammi 2020). Sitten yritin googlata, mitä mieltä muut olivat olleet autofiktiivisestä romaanista, mutta törmäsin lähinnä otsikkoihin Kummun parisuhteesta ja rakkauselämästä. Ei ihan rehellisesti sanottuna kiinnosta, kuinka suuri osa romaanin tapahtumista on “totta” ja mikä ei. Laitan lainausmerkit sanaan “totta”, koska kirjailijan työ on nimenomaan saada lukija uskomaan jokaiseen sanaansa, saada lukija tuntemaan, että romaanissa tapahtuvat asiat tapahtuvat oikeasti lukuhetkellä. Muuten teos ei olisi uskottava, eikä siis varmastikaan kovin hyvä.

Loisteen päähenkilö on kirjailija Helena, joka rakastuu aikuisiällä ensimmäistä kertaa naiseen. Nainen on tosin naimisissa miehen kanssa, mutta lopulta jättää miehen Helenan takia. Helena kokee suuria tunteita toista naista kohtaan, mutta myös paljon paineita esimerkiksi kaapistatulon suhteen. 

Romaanissa ei ole dramaattista kohtausta, jossa homofoobikko löisi Helenaa, vaan Helena nähdään lyömässä jatkuvasti omaa päätään seinään. Sisäistettyä homofobiaa kuvataan sitä kautta, että päähenkilö reflektoi koko ajan itseään: olenko nyt tarpeeksi lesbo, olenko nyt miehen roolissa kun kumppanini on nainen, mitähän muut ajattelevat minusta kun olen naisen kanssa. Helena ei uskalla suudella naisystäväänsä julkisella paikalla edes silloin, kun he ovat olleet jo vuoden yhdessä. 

Ylipäätään uuden parisuhteen aloittaminen aikuisiällä on haasteellista. Molemmilla on omia lapsia, oma ura, oma elämä. Kaikista eniten paineita Helenalle aiheuttaakin se, että hän haluaa “onnistua” parisuhteessa, mitä se sitten hänelle tarkoittaakaan. Kummu kuvaa myös yhteiskunnan luomia paineita ja odotuksia: oman identiteetin etsiminen nelikymppisenä tai sitä vanhempana ei ole enää sosiaalisesti hyväksyttävää, vaan tietyn ikäisenä pitäisi olla jo vakiintunut paikalleen.

“Olemme saaneet toisemme ja nyt meidän kuuluu olla onnellisia. Muille tämän pitää näyttää siltä että olemme ratkaisseet persoonaamme ja identiteettiämme koskevat kysymykset ja sijaitsemme nyt rauhan satamassa, eikä mitään keskeneräisiä kohtalonkysymyksiä ole selvittämättä.”

Romaanin kerronta hyppelehtii selittämättömästi kahden eri muodon välillä. Ensin Helena kertoo tarinaa minä-muodossa, sitten hänet nähdään ulkopuolisen kertojan silmin. Toisaalta tämä ei liene tyypillistä autofiktiolle, sillä minä-muoto usein tuo lukijan lähemmäs kertojaa. Kummu pyrkinee siis rikkomaan autofiktion rajoja ja jopa kritisoimaan sitä – myös kirjailijapäähenkilön agentti sanoo hänelle, että mikään muu kuin autofiktio ei myy, joten mitään muuta ei kannata kirjoittaa. 

Kertojan vaihtuminen tuntuu kuitenkin tekevän romaanista vain sekavamman, kun kerronta vielä tämän lisäksi ei ole lineaarista vaan hyppii ajassa eteen- ja taaksepäin, ikään kuin hypittäisiin sattumanvaraisesti muistosta toiseen. Aikahypyt itsessään tosin tuntuvat autenttisilta ja perusteltuilta juurikin romaanin autofiktiivisen luonteen vuoksi.

Helenan kirjailijantyötä kuvataan melko erillisenä tämän parisuhteesta. Työ on jo vakiintunut osa Helenan identiteettiä, mutta parisuhde naisen kanssa on loikka tuntemattomaan. Näiden osien yhteensovittaminen on mahdotonta, ainakin Helenalle, teos tuntuu sanovan. Toisaalta työhön liittyvissä asioissa Helena saa jopa hyvää mieltä epäonnistumisesta, eikä työ lakkaa olemasta vaikka välillä epäonnistuisikin, mutta parisuhteen kohdalla epäonnistuminen on Helenan pahin pelko.

“– vaan ei sellaista kirjoiteta romaaneihin että naispari ei onnistu ja että he ramppaavat jatkuvasti pariterapiassa löytämättä koskaan yhteistä tarinaa.”

Loiste tarttuu moneen kipeäänkin aiheeseen. Aikuisiällä kaapista tuleminen ja siihen liittyvä sisäistetty homofobia sekä yhteiskunnan odotukset naisia kohtaan olisivat sellaisia teemoja, joista tekisi mieli lukea pidempäänkin. Loiste on kuitenkin melko lyhyt teos, vain 208 sivua, ja siltikin sivuraiteille ajaudutaan huomattavan paljon. Esimerkiksi päähenkilön lempikirjailijoiden, kuten Virginia Woolfin, esittely tuntuu melko irralliselta yllä mainittuihin teemoihin liittyen.

Teosta voisi suositella ennen kaikkea niille lukijoille, jotka ovat samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin päähenkilö itse, eli niin sanottuja “myöhäisheränneitä”. Siitä voi varmasti myös tehdä tulkintoja Kummun henkilökohtaisesta elämästä, mutta mielestäni ei tarvitse. Loisteen tapahtumat ja päähenkilön tunteet tuntuvat aidolta, vaikka ei tietäisikään, ovatko samat asiat tapahtuneet myös “oikeasti”.

Kirjoittaja