Kirja-arvostelu: Anu Kaajan Rusetti on anteeksipyytelemättömän queer taideteos
Anu Kaajan neljäs proosateos, Rusetti, seuraa hedonistista minäkertojaa, joka etsii nautintoja teknoklubeilta, taidemuseoista ja kahviloista, ja haltioituu deittisovellusten monenlaisista matcheista ja kauniista jokapäiväisistä esineistä. Samalla kertojaa pelottaa sitoutuminen, ja Rusetissa painitaankin monimuotoisen romantiikan kanssa useaan kertaan. Ystävyyssuhteet ovat kenties turvallisempia ja mukavampia, yksinkertaisempia kuplia kertojalle. Toisaalta esineitä on helpompi rakastaa.
Teos on kollaasi, jossa hypitään kohtauksesta ja esseemäisestä kirjoituksesta toiseen, kuitenkaan aiheuttamatta lukijalle turhan nopeaa huimausta. Tarina punoutuu kauniiksi, melankoliseksi kokonaisuudeksi, joka jättää paljon, muttei liikaa, lukijan tulkinnan varaan. Se haastaa reflektoimaan omaa kulutusta ja arvoja, sekä sitä kuinka paljon omasta länsimaisesta elämästään onkaan rakentunut orjuuden ja hyväksikäytön päälle.
Romaani käsittelee myös nykyvasemmiston ja historiallisen aateliston interaktiota keskenään. Vasemmalla halutaan kovasti olla irrallaan riistosta ja turhasta kulutuksesta, mutta samalla elämme nautinnonhakuisuuden ja riistokapitalismin kulta-aikaa. Teoksessa käydään myös surrealistisia keskusteluja esineiden kanssa. Esineet ja ihmiset sekä niiden välinen suhde onkin eräs teoksen keskeisistä teemoista. Ihmisiä esineellistetään ja esineitä inhimillistetään. Keskustelut avaavat ihmisen suhdetta esineisiin ja laittavat pohtimaan minkä kaiken me otammekaan itsestäänselvyytenä.
Vaikka kirjan teemat ovat rankkoja, niitä käsitellään kepeästi, ja se toisaalta tuo myös uutta syvyyttä teemojen käsittelyyn. Voiko jotakin näin rankkaa ja todellista tosiaan käsitellä tällaisin kepein sanankäännöin? Tuoko koukeroinen teksti kenties uuden ulottuvuuden rankoille teemoille, jotka siihen on kepeästi verhottu?
Rusettia on mahdotonta tulkita vain yhden, vaikkakin analyyttisen, lukukerran jälkeen. Se on kirja, jonka kerroksia saa kuoria taaksepäin vielä kauan ensimmäisen lukukerran jälkeen. Se on yksi Rusetin viehätyksistä – siihen pääsee syventymään tuntikausiksi ilman, että kokisi senkään jälkeen lukeneen teoksen tyhjentävästi kannesta kanteen.
Rusetti ei ole kevyt ja helppo luettava, ei ainakaan allekirjoittaneelle, mutta sen ei tarvitsekaan olla. Sen sijaan Rusetti on pohtimaan herättelevä, anteeksipyytelemättömän queer taideteos, reflektio niin historian huminasta kuin myös nykypäivän ajankohtaisimmista arvoasetelmista. Mutta rusetti ei kaipaa ihmistä kertomaan sisällöstään – se tekee sen täydellisesti itsekin.