Kirja-arvostelu: 1930-luvun Helsingin “homoseksualistit” kuvataan kunnioittavasti esikoisromaanissa

Kirja-arvostelu: 1930-luvun Helsingin “homoseksualistit” kuvataan kunnioittavasti esikoisromaanissa

Heidi Airaksisen historiallinen dekkari Vierge Moderne erottuu muista uutuusteoksista positiivisesti. Sen vahvuutena on hahmokaartin moninaisuus sekä rauhallinen, tunteita esiin tuova kirjoitustyyli.

Kuvittele romaani, jossa päähenkilö muistuttaa kovasti Agatha Christien dekkarien etsiviä, mutta tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Helsinkiin, ja murhamysteerin sijaan keskiössä onkin klassinen tarina kaapista tulosta ja oman yhteisön löytämisestä.

Heidi Airaksisen esikoisromaani Vierge moderne (Arktinen Banaani, 2021) on juuri tätä. Pahamaineisen veneeristen tautien (nykykielellä seksitautien) sairaalan, “Kuppalan” ovelle raahautuu keskellä yötä pahoinpidelty seksityöntekijä Ulrika, joka on ollut sairaalassa ajan tavan mukaan pakkohoidossa. Ulrika menehtyy vammoihinsa, mutta kukaan ei tunnu ottavan asiaa vakavasti. Belgialaisen herrasmiesetsivän tai eläköityneen täti-ihmisen sijaan rikosta päätyy selvittämään yövuorossa ollut uhrin löytänyt harjoittelija, nuori sisar Kerstin.

Kun Kerstin alkaa selvittää, kuka Ulrika oikeastaan oli ja miksi hänet surmattiin, törmää hän “homoseksualisteihin ja ristiinpukeutujiin”, joiden seura tuntuukin lopulta paljon enemmän omalta kuin Diakonissalaitoksen hurskaiden sisarten. Vierge moderne käyttää historiallisena romaanina ajalle ominaista sanastoa, mutta henkilöiden kokemukset itsessään ovat hyvin samaistuttavia myös nykylukijalle. Romaani käsittelee itsensä hyväksymisen ja ympäriltä tulevien ennakkoluulojen teemoja eri näkökulmista kauniisti ja kunnioittavasti.

Maalaistyttö Kerstin on pakon edessä päätynyt Helsinkiin Diakonissalaitokselle opiskelemaan hoitoalaa. Jotain ikävää on tapahtunut aiemmin, eikä Kerstin halua missään nimessä enää palata kotiin – romaani vihjailee Kerstinin taustasta jo alkupuolelta asti, mutta Kerstin on haudannut salaisuuden syvälle sisimmäänsä. Salaisuus paljastuu vasta sitten, kun Kerstin saa kokea tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Kasvutarina on perinteinen, mutta ei kliseinen vaan kaikin tavoin ilahduttava.

Hahmona Kerstin on välillä melkein tuskastuttavan naiivi, mutta toisaalta tämä tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa 1930-luvusta keveämmin, eikä lukukokemus painotu esimerkiksi vähemmistöjen sorron kuvailuun. Mitään ei ole jätetty pois, mutta historiaa tunteva lukija ymmärtää välillä enemmän kuin päähenkilö – dialogissa käy ohimennen ilmi esimerkiksi, kuinka 20-luvulla Berliini on ollut tunnettu sateenkaariyhteisön turvapaikkana ja kuinka nyt 30-luvun puolella suomalaiset homot ja transihmiset ovat huolissaan Saksan tilanteesta. Syrjintä ja vähemmistöjen aseman heikkous käy selväksi ilman väkivallassa tai henkisessä pahoinvoinnissa rypemistä.

Romaani olisi kaivannut tarkempaa editointia, ja oikolukukin on jäänyt selvästi puutteelliseksi. Airaksisella on rauhallinen ja tunteellinen tapa kirjoittaa, mutta tunteet laimentuvat välillä esimerkiksi turhan toiston takia. Suurin osa luvuista on kirjoitettu Kerstinin näkökulmasta, mutta muutamissa luvuissa näkökulmahenkilönä on toinen tapahtumien keskiössä oleva hahmo. Nämä luvut eivät välttämättä tuo tarinaan mitään lisää. 

Editoinnin puutteellisuus pistettäköön jonkun muun kuin esikoiskirjailijan piikkiin. Tarina soljuu joka tapauksessa eteenpäin kompastelematta, ja melkein 400 sivun Vierge modernea ei malttaisi laskea käsistään ennen loppuratkaisua – kuka onkaan henkirikoksen takana ja millaisia juonikuvioita pinnan alta paljastuu? Vierge modernen jännittävyys ja mielenkiintoisuus eivät kuitenkaan perustu brutaalien murhien kuvailuun tai psykologiseen piinaan, ja teos erottuu positiivisessa mielessä muiden 2020-luvun dekkarien joukosta. Teoksen parasta antia ovat monipuolinen vähemmistökuvaus ja moninaiset hahmot sekä heidän välisensä ihmissuhteet.

Kirjoittajat

,