IDAHOT 2021 – ”Kyllä sietämisen pitäisi riittää”

IDAHOT 2021 – ”Kyllä sietämisen pitäisi riittää”

Kuvituskuva: Quintin Gellar. Kuva ei liity juttuun.

27-vuotias muunsukupuolinen Tundra on tiennyt pienestä lähtien olevansa lesbo. Kirjoituksessaan Tundra muistelee omia kokemuksiaan lesbofobiasta, ja kuinka sen jättämän arvet vaikeuttivat sekä oman lesbouden, että muunsukupuolisuuden hyväksymistä. Teksti on osa Kehrääjän kansainvälisen homo-, bi- ja transfobian vastaisen päivän (IDAHOT, International Day Against Homophobia, Transphobia and Biphobia) viettoa.

“Kyllä sen pitäisi riitttää, että sua sietävät tuollasena. Ei kaikkien tartte sua hyväksyä, silti voivat sua rakastaa.”  Muistan useita eri versioita näistä lauseista. Ne alkoivat kun saavuin teini-ikään, kun en enää pystynyt piilottelemaan lesbouttani vaikka yritin, ja jatkuivat kunnes ainoa vaihtoehto oli jättää taakse ne ihmiset, joiden ‘sietämistä’ olisi pitänyt katsella ja kestää lapsena. 

En tiedä ymmärtävätkö nämä henkilöt, että kyllä sen sietämisen kohde tietää ja näkee, että se rakkauden irvikuva ei tule pyyteettömästi ja ehdottomasti. Sen häpeän maistaa ilmassa ja tuntee syövyttävänä painona rintakehällä yön pimeinä tunteina, kun yrittää miettiä syitä, miksi oma lesbous voi olla jollekulle niin ylitsepääsemätön asia. Se häpeä kulkee mukana ja muokkaa kovalla kädellä, kunnes niistä arvista pitää yrittää parantua ja raapia kokoon se identiteetti, jota on yrittänyt väkisin muovata vuosia. 

Eli ei, se ei riitä, että siedät. Eikä se ole nuoren taakka kantaa. 

Ikävät reaktiot tulivat toiselta puolen perhettä, mutta ne eivät rajoittuneet vain heihin. Vaikka olen aina kantanut itseäni näyttävästi ja ylpeästi, se on ollut vain suojakuorta, sillä lesbofobia kytee ja polttaa, ja se kipu ei poistu talosta vapaaehtoisesti. 

Muistan yksityiskohtaisesti, kuinka yläasteen terveystiedon tunnilla oli vierailemassa SETA:sta kaksi lesboa kertomassa heidän kokemuksistaan. Monet luokassa nauraa kihersivät muka hiljaa, iljettäviä kommentteja kuiskailtiin kovaan ääneen, kysyttiin tunkeilevia kysymyksiä… koko helahoito. Muistan poskieni kuumuuden ja sen sydämen vieressä tykyttävän pelon. Tiesin, että jos uskallan kysyä yhdenkään kysymyksen, loppuaika yläasteella tulee olemaan helvettiä. 

Muistan myös sen hetken, kun katseeni kohtasivat toisen vierailijan kanssa. Sillä hetkellä oli selvää, että hän näki ahdinkoni. Se hymy, se huomaamaton nyökkäys, se turvallisuuden tunne oli jotain mitä en ollut vielä kokenut. Hän pisti lopun luokkatoverien ‘mä en halua että lesbot kattoo mua pukuhuoneessa’ naljailulle, ja minä itkua pidätellen tunsin ylpeyttä minuudestani sen pienen hetken ajan. 

Sain kerättyä sen verran rohkeutta, että tunnin jälkeen jäin juttelemaan molempien vierailijoiden kanssa. Heistä huokui ylpeyttä minua kohtaan. 

“Hei upeeta että oot lesbo, ihanaa!”

Se kommentti oli yksi tukipilareista loppuvuodeksi, vaikka en silloin edes tajunnut kuinka paljon häpeää kannoin mukanani riippakivenä. En tiennyt, että seuraavat kymmenen vuotta kuuluttaisin kovaan ääneen lesbouttani vain yrittääkseni kaikkeni olla jotakin muuta.  

Samasta vuodesta muistan luokkatoverini, joka pysäytti minut käytävälle muiden ympäröimänä. 

“Ootko sä joku lesbo?” 

Panikoin. En tiennyt mitä vastata, mutta tiesin, että mikä tahansa vaihtoehto oli parempi kuin lesbo, mikä tahansa vastaus olisi parempi jos haluaisin selvitä yläasteesta. 

En muista mitä loppujen lopuksi sain soperrettua. Se on vain staattista sähköä aivojeni sumussa, mutta muistan vastauksen olleen väärä, koska luokkalaiseni kakoivat ja irvistivät inhosta. Mitä enemmän inhoa sain osakseni, sen lujemmin halusin maailman tietävän, että olen lesbo. Halusin olla ylpeä itsestäni, toisin kuin se pieni maailma ympärilläni. 

Lukiossa olin varmasti tunnettu sinä “äänekkäänä ja hauskana lesbona, jolla on kiva tukka”, ja se oli ihaninta aikaa lesbouteni kanssa siihen mennessä. Minua ei haitannut olla äänekäs, minua ei haitannut olla lesbo. Ajattelin, että yläasteen kokemukset eivät ikinä enää vaikuttaisi minuun. Ajattelin, että kotioloni eivät nujertaisi ylpeyttäni. 

Lukion loputtua loppui myös varmuuteni. Yllätyin, kuinka vahvasti sisäistetty lesbofobia oli iskostunut minuun, ja yllätyin vielä enemmän kuinka pahasti se lopulta iskisi kiinni. 

Sosiaalisessa mediassa pyöri paljon postauksia, joissa puhuttiin, kuinka lesbot ovat toksisia ja transfoobisia vain olemalla olemassa. Luin myös paljon tekstejä siitä, kuinka muunsukupuoliset eivät voi olla lesboja, ja kuinka lesbot vievät liikaa tilaa, lesbot ovat kapeakatseisia, lesbot ovat aggressiivisia, lesbot pettävät… Median karikatyyriset lesbot fiktiossa eivät myöskään auttaneet asiaa. Lesbosta tuli pelottava sana. Tästä kaikesta seurasi itseni kaapittaminen sekä sukupuolen, että lesbouteni kannalta. Oli pakko olla binääri, oli pakko pitää miehistä, oli pakko olla mitä tahansa muuta kuin mitä oikeasti olin. Samoihin aikoihin katkaisin välit toiseen puoleen perheestäni, koska oli selvää, että lesbouteni oli heille ylitsepääsemätön ongelma. 

Aikuisvuosistani suuri osa on kulunut siinä, että olen toipunut kaikesta elämässäni koetusta lesbo- ja transfobiasta. Vasta vuoden 2017 lopussa tuntui turvalliselta taas sanoa varmuudella, että kyllä, olen lesbo, olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Tuntui kuin olisin palannut kotiin. Olen ympäröinyt itseni turvallisilla ihmisillä, ihmisillä jotka ovat perhettäni ja jotka ovat ylpeitä minusta. Myös kihlattuni esimerkki siitä, mitä tarkoittaa olla ylpeästi oma itsensä lesbona, on auttanut omaa polkuani selkeämmäksi. 

En anna lesbofobian viedä enää yhtäkään päivää itseltäni. 

Kirjoittaja