Kerro kuka!
Teksti: Kuutamo Kuvituskuva: Arek Socha
”Kerro, kerro! Kestä sä tykkäät?” Mä vilkuilen ympärilleni sateisella koulunpihalla. Maa on asvalttimusta ja sitä vasten hohtavat kirkkaat valkoiseksi maalatut viivat, jotka muodostavat milloin hyppyruudukoita, milloin padan noita-akalle. Kuka olisi sopiva? Kenestä mä pidän melkein tarpeeksi, ketä mä en häpeäisi ylihuomenna? Mä mietin. Ensinnäkin, sen pitäis olla joku, jonka ne tuntevat, joku turvallinen, mielellään mua puoli päätä lyhyempi, joku harmiton. Toisinnäkin, sen täytyy olla heteroa, koska me ollaan mustavalkoisia ja meidän maailmaan mahtuu vaan me ja ne toiset. Mä olen hiljaa siitä rinnakkaisluokkalaisesta, mä olen hiljaa siitä, joka istuu mun vieressä joka päivä ja joka kolme vuotta myöhemmin kieltää suudelleensa mua roskiksilla.
”Noh? Kerro jo! Mäkin kerroin! On sun pakko jostakusta tykätä!” Niin on, niin on, mä en ole vaan vielä päättänyt! Rauhoittukaa, en mä ole teidän saaliinne, ette te saa musta mitään irti astumalla lähemmäs, ahdistamalla mut nurkkaan. Mä olen noidankattilan keskellä enkä tiedä, että seuraavat kolme kuukautta mä juoksen välitunti-ihastuksesta toiseen ja tarraan jokaiseen kiinni, kunnes ne ravistavat mut irti koska mä en osaa olla mitenkään muutenkaan. Musta tulee sydäntensärkijä, ehtiväinen, kehtasi joku vuotta nuorempi blondi sanoa, ja mä kohtelen jokaista kiinnostusta ihastuksena, koska mun on pakko ihastua ja rakastaa ja rakastua, koska mä olen niin ihminen ja mä olen vain puolikas, musta puuttuu mun parempi viiskyt prosenttia.
”Hei”, sanoo maailman läpinäkyvin kiharapää ja mä en voi muuta kun jatkaa mun peliäni, vaikka mä olen jo siirtynyt isompien maailmaan ja istun espanjan tunnilla toisten vieressä ja kukaan ei kiistä mitään, enkä mä suutele ketään. Mä juoksen suhteeseen ja siitä toiseen ja mä en erota missä menee rakkaus ja missä menee ystävyys, Platon! Miksi? Mä hymyilen ja mietin miten mä koskaan voin kerätä näin paljon ihmisiä mun ympärilleni, koska mä olen vain pieni ja hukassa.
Mä törmään siihen toiseen sukkaan meidän sukkaparista yhtenä marraskuisena päivänä ja mä tipahdan suorilta jaloilta maahan, koska herranen aika, miksi kaikki tuntuu yhtäkkiä siltä, kuin koko maailma tuijottais mua? Mä hymyilen ja se hymyilee mulle takaisin ja me suudellaan ensimmäistä ja kolmattakymmenettä kertaa, mutta tällä kertaa ongelma ei ole mussa, ja siinä, että mä en osaa rakastaa, eikä mun ehkä pitäiskään yrittää rakastaa, vaan se toinen unohtaa millaista on kun maailma katsoo, ja mä hajoan taas, koska miten mä koskaan saan enää tästä kiinni, koska kaikki muut on niin väritöntä. Mä olen ehkä rikki.
”Kenestä sä tykkäät?” Me käydään treffeillä ja suudellaan teatteritreenien jälkeen ja sä työnnät mut nurkkaa vasten enkä mä kerro kellekään koska kaikki on salaista, mutta mä lopetan koska mä en rakasta sua samoin, ja samana vuonna mä kiipeän teatterilavalle pelattavaksi niin kuin mä pelasin ennen. Mä esitän kaikkia niitä, jotka mä otin ja hylkäsin, jaksamatta välittää siitä, miten käy, kun mä lähden, pelkästään koska mä en osannut napata kiinni siitä, mikä on ystävä ja mikä jotain enemmän.
Mä murran sydämeni neljästi peräkkäisinä iltoina ja laulan joka ilta yhtä kauniin voimaballadin. Ohjaaja hymyilee mulle eturivissä, mutta oikeasti mä laulan sille yhdelle, sille ainoalle, jota mä olen koskaan rakastanut niin kuin loppuelämää rakastetaan. ”Kenestä sä tykkäät?” ”En oikeastaan kenestäkään”, olisi mun pitänyt vastata.