Kaksikymmenluku, joka kuului lesboille

Kuvitus: Heidi Puomisto

Euroopassa siirtymää 1900-luvulle leimasivat yhteiskunnan voimakas teollistuminen ja kaupungistuminen sekä työläisten kamppailut. 1800-luvun imperialismin ja väkivaltaisten koloniaalisten suhteiden jatkuminen määritti myös alkavaa vuosisataa, ja yhteiskuntien maallistuminen sekä esimerkiksi feminististen liikkeiden nousu muokkasivat niin ihmisten maailmankatsomusta, itseymmärrystä kuin sosiaalisia ja kulttuurisia suhteita.

1900-luvun alussa niin kutsuttua länsimaista taidetta määritti liikehdintä, jota kutsutaan modernismiksi. Muuttuvan todellisuuden edessä taiteen klassiset tyyli- ja muotoihanteet vaikuttivat aikansa eläneiltä ja niistä tahdottiin sanoutua irti. Pyrkimyksenä oli uudistaa kerronnan ja kuvaamisen keinoja vastaamaan nykyaikaa eli modernia.

Modernismin kärkiniminä pidetään sellaisia taiteilijoita kuin James Joyce, Ernest Hemingway, Ezra Pound ja esimerkiksi Pablo Picasso, miehiä jokainen. Ainakin Pariisissa liikettä kuitenkin pitivät elinvoimaisena naiset – ennen kaikkea naiset, jotka rakastivat toisia naisia.

Keitä olivat modernistit?

Diana Souhami korostaa elämäkertakirjassaan No Modernism Without Lesbians (2020) lesbojen merkitystä 1900-luvun alun modernistisen taiteen synnylle.

Patriarkaalisessa kulttuurissa lesbojen on läpi historian täytynyt vastustaa normeja yksinkertaisesti selviytyäkseen. Ei siis ole ollenkaan yllättävää, että juuri he olivat keskeisessä asemassa tässä modernismiksi kutsutussa uudenlaisia elämisen ja ilmaisemisen tapoja etsivässä projektissa.

Souhamin kirjan esittelemiä modernistilesboja ovat muun muassa kirjakauppias ja kustantaja Sylvia Beach ja hänen elämänkumppaninsa Adrienne Monnier, Englannin rikkaimman miehen perijä ja modernistitaiteilijoiden mesenaatti Bryher ja kumppaninsa runoilija H.D. eli Hilda Doolittle, seurapiirihenkilö ja upporikas julkilesbo Natalie Barney sekä amerikkalainen runoilija Gertrude Stein.

Vaikka moni tämän esseen henkilöistä viittasi itseensä naisena, osaa heistä voitaisiin nykypäivänä kuvailla esimerkiksi transsukupuolisiksi. Kaikki eivät identifioituneet lesboksi, ja useita saattaisi kuvata paremmin biseksuaalisuuden käsite. Jokainen heistä kuitenkin kytkeytyy osaksi lesbohistoriaa, joten Souhamin tapaan käytän heistä yleisnimitystä modernismin lesbot.

Sensuuria ja sensaatioita

1920-luvun Englannissa seksuaalisuutta ja sen representaatioita säädeltiin lainsäädännöllä. Miesten välinen seksi oli kielletty. Naisten välinen suostumuksellinen seksi oli laillista, mutta sensuurilainsäädäntö muun muassa Englannissa ja Amerikassa esti homoseksuaalisten aiheiden käsittelyn kirjallisuudessa. Ei ollut poikkeuksellista, että kirjailijoiden tuotantoa sensuroitiin vedoten siveyteen: kokonaisia painoksia tuhottiin ja jopa vankeusrangaistuksia langetettiin.

Homoseksuaalit taiteilijat ja homoseksuaalisuus taiteen aiheena valtasivat kuitenkin alaa. Kehityskulkua ei voinut estää. Kenties hiukan paradoksaalisesti juuri sensuurilainsäädäntöä on osittain jopa kiittäminen lesbouden näkyvyydessä tapahtuneesta keskeisestä käänteestä 1920-luvun lopulla.

Siinä, missä kaksikymmenluvulle tultaessa länsimaisen kirjallisuuden kaanonissa oli yksi naisten välistä rakkautta kuvaava runoilija, Sapfo, modernismin myötä alkoi tapahtua.

Vuosi 1928 on jo pitkään tunnustettu merkittäväksi vuodeksi kirjallisuuden lesbohistoriassa. Pelkästään Englannissa julkaistiin silloin neljä lesbisiä aiheita käsittelevää teosta: Elizabeth Bowenin The Hotel, Virginia Woolfin rakastetulleen Vita Sackville-Westille omistama ”kirjallisuushistorian pisin rakkauskirje” Orlando, Compton Mackenzien Extraordinary Women ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo.

Kuten filosofi Walter Benjamin totesi,lesbosta tuli ”modernin sankaritar”.

Erityisesti Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivolla on erityinen asema länsimaisen kirjallisuuden lesbokaanonissa. Päähenkilönsä homoseksuaalisuutta ja sukupuoliristiriitaa käsittelevä, myöhemmin ”lesboraamatuksikin” tituleerattu romaani muistetaan erityisesti sen homoseksuaalisten teemojen kirvoittamasta vuoden 1928 siveysoikeudenkäynnistä.

Tilaisuus oli sensaatio. Teoksen homoseksuaalisuuden realistinen kuvaus oli lainvalvojille liikaa, ja Hall hävisi oikeudenkäynnin, mutta se sinetöi Yksinäisyyden kaivon melkein myyttisen maineen. Nykynäkökulmasta teosta voidaan pitää kenties historian olennaisimpana käännekohtana lesbouden näkyvyydelle englantilaisessa ja amerikkalaisessa kirjallisessa kulttuurissa.

Pariisi – modernin kaupunki

Olosuhteet Englannissa ja Yhdysvalloissa olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tukalat. Lukuisat taiteilijat, jotka halusivat kuvata epäkonventionaalista halua, muuttivat muualle, ja ajan homoseksuaalisen kulttuurin keskukseksi muodostui Pariisi. Ei liene sattumaa, että Pariisi oli myös yksi modernismin keskeisistä näyttämöistä.

Pariisin kirjallinen modernismi paikantui erityisesti kirjakauppa ja kustantamo Shakespeare and Companyyn.

Pariisin ytimessä, rue de l’Odéon -kadulla sijainneen liikkeen toiminnasta vastasi amerikkalaissyntyinen Sylvia Beach kumppaninsa Adrienne Monnierin kanssa. Shakespeare and Company oli kirjakauppa ja kustantamo, mutta myös merkittävä modernistien verkostoitumispaikka ja kirjasto, jonka vakivieraita olivat kymmenet ajan keskeisimmät taiteilijat.

Beachin tiedetään suhtautuneen modernismiin intohimoisesti. Juuri Beach oli vastuussa esimerkiksi vuoden 1922 kirjallisen tapauksen ja modernismin keskeisen teoksen, James Joycen liki tuhatsivuisen Ulysseksen julkaisusta. Aiemmin lukuisilta tahoilta torjuttu Ulysses vei Beachin vararikon partaalle: niin järjetön projekti teoksen painaminen aikalaisteknologioilla oli. Beach kuitenkin painatti teoksen ja tuki Joycea taloudellisesti vuosikymmenien ajan.

Beachin taloudellinen tuki oli korvaamatonta lukuisille muillekin keskeisille modernisteille ja erityisesti homoseksuaalisille taiteilijoille.

Ei modernismia ilman lesboja?

Kun puhutaan modernismin lesboista, puhutaan sekä kulttuuri- että talouseliitistä. Kaikki modernistit, varsinkaan lesbot, eivät tietenkään olleet varakkaita. Mutta he, joista tiedämme, melkein säännönmukaisesti olivat.

Lesbous, vaikka se on historiallisesti kiinnostavaa, ei ole tae mistään. Vähemmistöihin kuuluminen ei esimerkiksi tee ihmisestä itsestään selvästi edistyksellistä. Modernistien epänormatiivisuus rajoittui usein sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksiin, omaa asiaa saatettiin ajaa esimerkiksi rasistisella retoriikalla ja asenteilla. Ainakin eurooppalainen modernismi oli hyvin valkoista ja monet modernistilesbot, esimerkiksi Radclyffe Hall ja Gertrude Stein, olivat viehtyneitä fasismiin.

Puutteistaan ja ristiriidoistaan huolimatta näiden henkilöiden ja heidän lähipiiriensä vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen 1900-luvun alussa oli valtava. Kaikki modernistilesbot eivät olleet hyviä tai ”historian oikealla puolella”, mutta he olivat merkittäviä.

Vaikka lesbojen merkityksestä modernismille on jo kirjoitettu melko paljon, riittää aiheesta sanottavaa. On nimittäin totta, että, kuten Diana Souhamikin toteaa, modernismia, ainakaan sellaisena kuin sen tunnemme, ei olisi ilman lesboja.