Elokuva-arvostelu: Vuoden parhaimpiin elokuviin lukeutuva Tove koskettaa kuvauksellaan suuren taiteilijan suurista tunteista
Vivica Bandler (Krista Kosonen) tekee suuren vaikutuksen Tove Janssoniin (Alma Pöysti). Kuva: Nordisk Film.
Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove (2020) on tärkeä elokuva. Ehkä jopa vuoden tärkein kotimainen elokuva. Ei pelkästään siksi, että se kertoo yhden arvostetuimman suomalaisen taiteilijan tarinan, vaan myös siksi, että se käsittelee naisten välisiä rakkaussuhteita kauniisti, koskettavasti ja kliseisiin kompastumatta.
Elokuva sijoittuu 1940–50-luvuille, jolloin homoseksuaalisuus on ollut Suomessa laitonta. Käsikirjoitus ei jätä tätä huomiotta, muttei myöskään keskity siihen, miten kamalaa vähemmistön edustajan elämä on ollut – elokuva toteaa, että vaikka naispari ei ehkä voinut kävellä käsi kädessä kadulla, ei heitä voitu estää rakastamasta toisiaan. Alma Pöystin esittämä Tove Jansson kyllä täräyttää Pikku Myyn tapaan suoraan miespuoliselle rakastajalleen Atos Wirtaselle (Shanti Roney), että hän on maannut naisen kanssa, mutta pääosin asiaa käsitellään dialogissa runollisten kiertoilmauksien kautta. Tämä sopii ajankuvaan hyvin, muttei tunnu myöskään Toven seksuaalisen suuntautumisen vähättelyltä. Myöhemmin esiintyvän hyvin lyhyen homofobiaa kuvaavan kohtauksen olisi toki voinut jättää pois, mutta onneksi siinäkin on vältetty kaikista pahimmat kliseet, eikä asiaa hierota katsojan naamaan sen enempää.
Lisäksi elokuva sitoo hyvin myös Muumeissa esiintyvät metaforat osaksi Toven todellisia elämäntapahtumia; katsoja saa tietää, että Tiuhdin ja Viuhdin hahmot perustuvat Toveen ja tämän suureen rakkauteen, teatteriohjaaja Vivica Bandleriin (Krista Kosonen), ja että näiden laukussaan kantama, tarkasti varjeltu rubiini kuvastaa tätä rakkaussuhdetta, joka oli aikanaan kielletty ja osin myös paheksuttu. Tutuista hahmoista aukeaa näin uusia puolia, ja niin aukeaa Tovesta itsestäänkin.
Etenkin naisista pitävää naiskatsojaa ilahduttanee erityisesti se, miten romanttisesti ja uskottavasti intiimit kohtaukset on elokuvassa kuvattu. Ja se, ettei elokuvassa ole muita kuin naisten välisiä seksikohtauksia! Tuotantotiimi on tehnyt erinomaisen valinnan jättää esimerkiksi Toven ja Atos Wirtasen välisen suhteen fyysisen puolen kuvaamatta yksityiskohtaisemmin – eiköhän suomalainen elokuvayleisö ole jo nähnyt heteroseksiä ihan tarpeeksi?
Tärkeimpiä kohtauksia minulle elokuvassa oli Pariisi-jakson homobaari, jossa Tove tapaa Vivica Bandlerin pitkästä aikaa. Baarissa sattuu olemaan myös Toven tuleva elämänkumppani Tuulikki Pietilä (Joanna Haartti), joka tuijottelee ujona Tovea koiranpentusilmillään, muttei vielä uskalla tehdä aloitetta. On suuria tunteita puolin ja toisin. Kohtaus on hauskalla tavalla tunnistettava myös 2020-luvun homokatsojalle: minne tahansa meneekin, aina tulee joku entinen tai nykyinen rakastaja vastaan!
Tove kuvaa niin taiteilijaelämää universaalilla tasolla – viina virtaa, jazz-musiikki soi ja vuokra maksetaan omilla tauluilla, kun apurahaa ei ole taaskaan saatu – kuin myös Janssonin omaa kipuiluaan sen kanssa, mikä hänelle on tärkeää ja millainen taide kuvaa häntä itseään parhaiten. Toven uraa varjostaa myös taiteilijaisä (Robert Enckell), jonka hahmo jää valitettavasti melko yksiulotteiseksi, mutta selittää kuitenkin osansa Toven taustoista.
Alma Pöysti näyttelee Tove Janssonin roolin poikkeuksellisella herkkyydellä ja tavoittaa suuren taiteilijan olemuksen. Elokuvan avauskohtauksessa nähdään Pöysti tanssimassa, ja ympyrä sulkeutuu elokuvan viimeiseen, Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kotifilmeistä poimittuun kuvaan, jossa Jansson itse tanssii aivan samalla tavalla. Jos elokuva ei jo aikaisemmin saanut herkistymään, niin viimeistään tässä kohtaa vierähtää kyynel poskelle.
