Elokuva-arvostelu: Vaikuttava Ammonite kutsuu muistamaan queerin rakkauden historiaa

Elokuva-arvostelu: Vaikuttava Ammonite kutsuu muistamaan queerin rakkauden historiaa

Saoirse Ronan ja Kate Winslet esittävät Charlotten ja Maryn rakkaustarinan herkästi. Kuvitus: kuvakaappaus elokuvasta Ammonite (2020).

Francis Leen naisten välistä rakkautta kuvaava epookkielokuva Ammonite on herkkä ja tarkka teos, joka vaikuttaa intensiivisyydellään ja kutsuu muistamaan queer-rakkauden historiaa.

Francis Leen käsikirjoittama ja ohjaama epookkidraama Ammonite (2020) on yksi viime vuosien kiinnostavimmista naisten välistä rakkautta kuvaavista elokuvista.

Ammoniten tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Englantiin. Kaksituntinen teos kertoo Englannin etelärannikolla ammoniitteja – fossiileja – keräillen ja tutkien elävän Maryn elämää muutaman mullistavan kuukauden ajalta. Kuvattuna ajanjaksona Mary sekä tekee yhden elämänsä merkittävimmistä fossiililöydöistä että rakastuu palavasti.

Elokuva on saanut inspiraationsa todellisista historiallisista henkilöistä, varhaisesta paleontologista Mary Anningista sekä tämän ystävättärestä Charlotte Murchisonista, mutta perustuu todeksi tiedettyyn vain löyhästi. Elokuvan keskeiset tapahtumat ovat fiktiivisiä. Siinä, missä elokuvan Maryn ja Charlotten välille syttyväksi kuvataan ilmeinen, intohimoinen rakkaussuhde, henkilöhahmojen todellisten esikuvien välisen suhteen laadusta on olemassa vain spekulaatiota, eikä romantiikasta ole viitteitä.

Spekuloida kuitenkin saa, onneksi. Ammonite herättää naisten välisen romanssin eloon käsinkosketeltavalla kiinnostuksella ja vakavuudella.

Hitaasti etenevää kertomusta kannattelee vaikuttava näyttelijäntyö. Sulkeutunutta Mary Anningia näyttelee vangitseva, roolissaan poikkeuksellisen loistava Kate Winslet ja Charlotte Murchisonina ihastuttaa Saoirse Ronan. Naisten kuvaus on vähäeleistä, mutta intensiivisyyttä siitä ei puutu. Intiimi ohjaus tekee kunniaa herkälle näyttelijäntyölle ja pitää katsojan otteessaan ensimmäisestä minuutista viimeiseen.

Juonen kuljetus on huomiota herättävän ilmavaa. Dialogia on vähän, ja Maryn ja Charlotten välisen tuttavuuden syventymistä ystävyyden kautta roihuavaksi rakkaudeksi säestää vuoroin kodin upottava hiljaisuus, vuoroin pauhaava meri.

Katseen, katsomisen ja näkemisen kysymykset muodostavat yhden elokuvan kantavista teemoista. Näkeminen on köyhän, fossiileja työkseen etsivän, puhdistavan ja tunnistavan Maryn tärkein työväline, katsottavana oleminen on asia, johon seurapiirien kaunis Charlotte on tottunut. Katseen suunnat nousevat kerronnan kannalta korosteiseen asemaan dialogin ollessa vähäistä. Yksinkertaisesti katseen subjektien ja objektien tarkastelu ei kuitenkaan tunnu riittävältä jäsentämään elokuvan hienovaraisia dynamiikkoja.

Myös aktiivisuudesta ja passiivisuudesta puhuminen tuntuu yksinkertaistavalta. Vaikka lähtöasetelma on selkeä: Mary kuvataan korostetun aktiivisena – naimattomana, työtä tekevänä – naisena ja yläluokkainen, ”melankoliasta” kärsivä, puolison työmatkan ajaksi Maryn seuraan jätetty Charlotte on kuin passiivinen nukke, pian rajat aktiivisuuden ja passiivisuuden välillä rikotaan määrätietoisesti. Alun korostunut dikotomia purkautuu katsomisen ja katsottavana olemisen, toiminnan ja kieltäytymisen monimutkaiseksi seitiksi.

Ammoniten äärellä on helppoa unohtaa subjektit ja objektit, aktiivisuuden ja passiivisuuden kysymykset, kun niitä olennaisemmaksi nousee kokemus kohtaamisesta, yhteydestä ja tunteesta elokuvan ytimenä.

Elokuva ei ole varsinaisesti synkkä. Tapahtumien taustalla kelluu kuitenkin jokin pysähtynyt, huokoinen melankolia – sellainen, jota ei voi olla huomaamatta, mutta jota on vaikeaa paikantaa mihinkään tiettyyn kohtaan juonen kulussa tai visuaaliseen piirteeseen.

Valkokankaan katseet ja kosketukset nostavat palan kurkkuun. Vaikka kuvattu rakkaustarina on kaunis eikä suoranaisen traaginen, varjostaa sitä hitaasti korventava tunne menetyksestä. Menettämisen kokemus on läsnä jo ennen kuin kukaan on edes saanut mitään, minkä voisi menettää.

On nimittäin selvää: tämän kaltaisissa kertomuksissa rakastavaiset eivät saa toisiaan.

Ammonitea katsellessani olen kasvokkain historiani kanssa. Elokuvateatterin viileässä pimeydessä kellun tutussa kaipuussa vailla kohdetta – kokemuksessa sellaisesta menetyksestä, joka ei ole kotoisin eletystä elämästäni, mutta jonka silti tunnistan, joka säteilee tylppänä kipuna kaltaisteni historiasta, luikertelee menneestä nykyhetkeen.  

Tässä kuussa juhlimme sateenkaarevaa ylpeyttä, kuten vain Stonewallin mellakoiden jälkeisessä maailmassa. Upottavassa nahkapenkissä sallin itseni kuitenkin ajatella: ei minun historiani ole ylpeyden historia. Queerin rakkauden historia on ennen kaikkea menettämisen historia. Menetyksen, kaipuun ja mahdottomuuden historia.

Kuten Charlotte yhdessä elokuvan avainkohtauksista huomauttaa, fossiilit eivät opeta vain menneestä, vaan niiden tarkastelu syventää myös tapaa, jolla ymmärrämme nykyhetkeä. Repliikin voi lukea allegoriana koko elokuvan ydinväitteelle: Ammoniten kertoma tarina, erään naisten välisen rakkauden historia koko kipeän itsestään selvässä mahdottomuudessaan, kertoo meille menneen lisäksi myös nykyhetkessä eletyistä kokemuksista.

Ammonite luo tilaa queerin olemassaolon vaikeasti paikantuvalle melankolialle ja surulle. Se muistuttaa meitä siitä, mistä olemme tulleet, sekä perinnöstä, joka asuu ruumiissamme – jokaisessa katseessa, jokaisessa kosketuksessa kannamme erityistä rakkauden ja menetyksen historiaa. Sen historian äärelle Ammonite kutsuu sateenkaarevaa katsojaa keskittymään.

Katsomaan taakse, jotta eteenpäin katsomisesta tulisi mahdollista.

Kirjoittaja