Elokuva-arvostelu: Tuomitsemme feministisen elokuvan tylsyyteen, jos se ei kestä pahaa lesboa – eli mitä meidän tulisi ajatella Tárista
Puheenaihe-elokuvaksikin tituleerattua Todd Fieldin elokuvaa Tár (2022) on kehuttu paljon, mutta myös kritisoitu muun muassa sen lesborepresentaatiosta. Moraalinen harmaus tai edes suoranainen pahuus ei kuitenkaan saa olla valkoisten heteromiesten yksinoikeus – edes taiteessa.
Harvoin olen odottanut mitään niin hartaasti kuin syksyllä 2022 julkaistua ja nyt keväällä ensi-iltansa Suomessa saanutta Todd Fieldin elokuvaa Tár. Lähtökohdat ovat lupaavat: Cate Blanchett lesboroolissa, klassisen musiikin maailma, Noémie Merlant – ja sanoinko jo Cate Blanchett lesboroolissa?
Häikäilemätön huippukapellimestari Lydia Tár on saavuttanut kaiken, mihin on ryhtynyt. Karismaattinen Tár on johtanut huippuorkestereja, säveltänyt, voittanut palkintoja ja lopulta päätynyt johtamaan suurta saksalaista sinfoniaorkesteria. Enää hänelle kummittelee Mahlerin viides sinfonia, jonka levytys tulisi olemaan viimeinen kruununkivi muuten täydellisessä saavutusten listassa. Ensiesityksen kynnyksellä Tár alkaa kuitenkin sotkeutua omiin valtapeleihinsä, ja kaiken luhistuminen alkaa.
Elokuvaa on kutsuttu #MeToo -elokuvaksi ja parhaaksi tähänastisista elokuvista, joissa käsitellään niin kutsuttua cancel-kulttuuria. Yhtä paljon elokuvaa on kritisoitu, ja kriittiset äänenpainot ovat saaneet verrattain paljon näkyvyyttä mediassa.
Keskeisin kritiikki liittyy suoraan Lydia Tárin henkilöhahmoon, jota monet feministit ja lesbot ovat pitäneet ongelmallisena lesborepresentaationa. Cate Blanchettin Lydia Tár on moniuloitteinen ja vakuuttava henkilöhahmo, joten representaation kritiikki tuntuu hämmentävältä. Tárin ongelma ei ole siis stereotyyppinen tai yksiuloitteinen kuvaus.
Tárin katsojia häiritsee se, että Lydia Tár ei ole moraalisesti hyvä.
Pahan, viettelevän lesbon arkkityypillä on paikkansa lesborepresentaation historiassa, ja se selittää osaltaan asennoitumisia pahislesboihin nykypäivän taiteessa ja populaarikulttuurissa. Jokainen moraalisesti ambivalentin henkilöhahmon kuvaus on helppo lukea jatkumona lesboja demonisoivalle, homofobiselle perinteelle.
Hankalaa on homofobian lisäksi misogynia. Moraalisesti epäilyttävät naiset ovat vaikea aihe, sillä moni tulkitsee pahuuden kuvauksen naishenkilöhahmossa joko misogyynisena tai ainakin antifeministisenä. Jälkimmäiseen syyllistyvät usein itse feministit: naiset ovat historiallisesti vedonneet usein juuri moraalisuuteensa vaatiessaan ihmisoikeuksia. Samoin ovat toimineet myös homot, lesbot, transihmiset ja monet muut sorretut ihmisryhmät. Miten tähän asetelmaan mahtuvat pahat naiset ja vähemmistöjen edustajat?
Tária on pidetty sekä homofobisena että naisvihamielisenä elokuvana. Tällaisia väitteitä ei kuitenkaan voi perustella vain sillä, että elokuvan nimihenkilö ei ole hyvä. Kun vähemmistöpolitiikassa aletaan vaatia vähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä moraalista ylemmyyttä, on politiikka pahasti pielessä. Taistelu, joka vetoaa hyvyyteen, on hävitty jo alkaessaan, sillä oikeudet eivät ole palkinto esimerkillisestä käytöksestä
Ja toisaalta moraalinen harmaus tai edes suoranainen pahuus ei saa olla valkoisten heteromiesten yksinoikeus – edes taiteessa.
Kuten monet feministit ovat todenneet, Tárin sanoma on epäselvä. Aiheita riittää: klassinen musiikki ja luokka, valta, #MeToo ja ”cancel-kulttuuri”, ehkä myös homoseksuaalisuus. Elokuva sanoo aiheista kuitenkin vähän. Tár ei käsittele lesboutta, vaikka henkilöhahmoista keskeisimmät ovat lesboja. Teoksesta on tehty tulkintoja puheenvuorona muun muassa vallan väärinkäytöstä, mutta mikäli Tár todella on puheenvuoro, en tiedä, minkä puolesta tai mitä vastaan. Tár ei argumentoi, vaan antaa katsojan tehdä päätelmänsä.
Tár on siis luultavasti pettymys, jos siltä odottaa syvällistä feminististä analyysia esimerkiksi vallan mekanismeista. Toisin kuin esimerkiksi Finnkinon sivuilla kuvataan, elokuva ei ole “tutkielma vallasta, vallan vaikutuksista ja pysyvyydestä nyky-yhteiskunnassa”. Mikäli haluaa tehdä elokuvalle oikeutta, kannattaa sitä sen sijaan tarkastella yksinkertaisesti kuvauksena fiktiivisestä huippukapellimestari Lydia Tárista.
On totta, että Tár olisi voinut sanoa enemmän. Siinä tapauksessa se olisi kuitenkin ollut toinen elokuva. Voisi kysyä, miksi odotamme juuri tältä elokuvalta erityistä feminististä ja vähemmistöpoliittista sanomaa, ja miksi sitä arvioidaan eettisin kriteerein, joiden ulottaminen kaikkeen taiteeseen olisi täysin kestämätöntä?
Tár on viime vuoden kiinnostavimpia elokuvatapauksia, sillä se vaatii feministikatsojalta ambivalenssin sietämistä, mikä tuntuu olevan taidekeskustelussa katoava taito. Jos odotamme elokuvalta feminististä viestiä sen aiheen tai näyttelijävalintojen perusteella – Blanchett ja Merlant ovat olleet viime vuosina elokuva-alalla käytyjen feminististen keskustelujen keskeisiä nimiä – meidän täytyy uudelleenarvioida taidekäsitystämme.
Feministiseltä tai vähemmistöjä kuvaavalta taiteelta ei voi vaatia yksiselitteistä sanomaa ja dogmaattisuutta. Jos esitämme sellaisen vaatimuksen, tulemme tuominneeksi feministisen taiteen epäkiinnostavuuteen. Moraalikertomukset, joissa vähemmistöjen tehtävä on olla hyviä ja moraalisia, eivät ole kiinnostavia. Kiinnostavia ovat tarinat ihmisyydestä, sellaiset, joissa tuntemamme empatia ja oikeudentajumme kiskovat meitä eri suuntiin.
Tárilla ei ole #MeToo -elokuvana juuri sanottavaa, mutta elokuvana se on upea. Ja kun empatiaan vetoavat historialliset draamat täyttävät menestyvän lesboelokuvan kaanonin, ovat röyhkeät pahislesbot virkistävää vaihtelua.