Elokuva-arvostelu: Transmedian historia sattuu ja puhuttelee Disclosure-dokumentissa

Elokuva-arvostelu: Transmedian historia sattuu ja puhuttelee Disclosure-dokumentissa
Historioitsija Susan Stryker. Kuvakaappaus Disclosure-elokuvasta (Netflix, 2020).

Netflix-dokumentti käy läpi transsukupuolisuuden aikajanaa elokuvateollisuudessa uudessa Hollywood-historian perusteoksessa.

Sam Federin ohjaama Disclosure tuli suuren yleisön saataville 19.6. sen ilmestyessä suoratoistopalvelu Netflixin valikoimaan. Elokuvan ensi-ilta oli aiemmin tänä vuonna Sundance Film Festival -tapahtumassa. 

Vaikka tekijätiimissä on ohjaajasta lähtien useita transsukupuolisia ihmisiä, dokumentti suuntautuu teemassaan ulos päin suurelle yleisölle, jolla ei ehkä ole henkilökohtaista sidettä transaiheisiin, ja joille transsukupuolisuus voi tuntua käsitteenä etäiseltä tai jopa vieraalta. Se ei haittaa käsitteen tuntevaakaan katsojaa.

Disclosure esittää aikajanamaisesti yhteenvedon siitä, miten transsukupuolisten tarinat näyttäytyvät valkokankaalla elokuvan alkuajoista lähtien. Dokumentti on kaivattu, sillä transrepresentaatiosta ei ole paljoa kattavia esimerkkejä, ja se täyttää hyvin lokeronsa elokuvahistorian perusteoksena aiheesta. 

Tunnetuimpien queer-elokuvan klassikoiden lisäksi katsojille tarjotaan kurkistus elokuvan varhaishistoriaan. Transsukupuoliset elokuva-alan asiantuntijat kertovat kokemuksistaan alalla ja peilaavat niitä yhteiskuntamme vaiheisiin. 

Elokuvassa puhuvat esimerkiksi tuottaja-ohjaaja Yance Ford, historioitsija Susan Stryker ja näyttelijä Laverne Cox. Nämä kertomukset ovat yksi dokumentin vahvuuksista, sillä ne purkavat aihetta koskettavalla ja henkilökohtaisella tavalla. Näissä puheenvuoroissa on myös samaistuttavaa transsukupuoliselle yleisölle. Niissä käsiteltävät aiheet ovat tärkeitä, esimerkiksi sen vertailu, millaista representaatiota transnaisille annetaan transmiehiin verrattuna, ja sen miten transhahmoja on käsitelty eri aikakausina eri viitekehyksissä. Transhahmon käsite matkaa huumorin kohteesta samaistuttavaksi ja kokonaiseksi henkilöksi.

Osa aiheista on rankkoja, ja elokuvaklipeissä on paljon transfobista ja jonkin verran rasistista materiaalia. Vaikka näillä kohtauksilla ei mässäillä, dokumentti on paikoin vaikeaa katsottavaa, varsinkin jos aihe tulee lähelle. Se lienee tarkoituskin, mutta asia on hyvä ottaa huomioon ennen katsomista. 

Kansainvälisesti kattavaa käsitystä transelokuvan historiasta Disclosureen ei mahdu, sillä näkökulma jää hyvin yhdysvaltalaiseksi. Tämä koskee erityisesti lähihistoriaa ja nykyaikaa käsitteleviä osuuksia. Se on tyypillistä, ja jättää tilaa muille teoksille, jos vain niillekin löytyy Netflixin kaltainen valtavirta-alusta levittäjäksi. On kuitenkin harmi, ettei dokumentti laajenna näkökulmaa tämän pidemmälle. 

Disclosure jättää ennen kaikkea vaikutelman yleisteoksena, josta on hyvä lähteä syventämään tietojaan. Se ansaitsee paikan elokuvasta, sukupuolesta tai näiden historiasta kiinnostuneiden katsontalistalla, ja vaikkapa kulttuurialan oppimateriaalina. Jäämme odottamaan miten keskustelu aiheesta jatkuu, ja avaako teos ovia muullekin elokuvamateriaalille, jossa transsukupuolisuus on keskiössä.