Arvostelu: Aftersun-elokuva ei aliarvioi katsojaansa
Olen nähnyt Charlotte Wellsin huikean esikoisteoksen kolme kertaa kokonaisuudessaan, ja yritän parhaani kuvailla elokuvaa mitään suurta paljastamatta – haaste, joka osoittautui suhteellisen vaikeaksi. Aftersun-elokuva jättää tarkoituksella merkityksensä, näyttäen leikkauksen ja kuvauksen kautta kaiken tarpeellisen. Esimerkiksi isä Calum (Paul Mescal) katselee mattoja paikallisessa putiikissa, joiden hinta on hänelle selkeästi liian kallis. Myöhemmässä kohtauksessa Calum palaa liikkeeseen, jossa omistaja tuo hänelle kuitin, mutta kohtaus ei näytä, että ostiko hän silti kalliin maton vai ostiko hän jotain muuta. Vasta myöhemmässä kohtauksessa näemme, että aikuisen Sophien (Celia Rowlson-Hall) asunnossa matto on makuuhuoneen lattialla. Silmien räpäyksessä jää siis helposti sisäistämättä, mitä kohtauksessa tapahtui ja mitä tällä kerrottiin. Elokuva on tässä suhteessa täydellinen esimerkki siitä, miltä näyttää täysi luotto katsojaan kokematta minkäänlaista tarvetta varmistaa, että kyllähän se katsoja nyt varmasti ymmärsi mitä tapahtui.
Suurin osa elokuvasta kertoo isä Calumin ja nuoren Sophien (Frankie Corio) menneestä matkasta. Muutama kohtaus nykyisyydessä lähinnä kehystää matkalla luotujen muistojen merkityksen, ja yhdessä kohtauksessa elokuva jopa sekoittaa menneisyyden ja nykyhetken toisiinsa. Useampi katsomiskerta tässä suhteessa auttoi huomattavasti, koska tarinan jo kerran koettuani, toinen katsomiskerta avasi elokuvan monipuolisuutta paljon vahvemmin.
Nuori Sophie ei 11-vuotiaana malta odottaa murrosikää, ja hän päätyy hakeutumaan häntä vanhempien nuorten seuraan. Hän haluaa vaikuttaa ikäänsä vanhemmalta, mutta kuten lukemattomat muut hänen ikäisensä, hänen täytyy vain odottaa omaa vuoroaan. Malttamaton sophie päätyy kuitenkin kuuntelemaan vanhempien tyttöjen puheita seksuaalisista kokemuksistaan hotellin yleisessä vessassa, ja hän myöhemmin ystävystyy vanhempien nuorten kanssa.
Sophie myös ystävystyy oman ikäisensä pojan kanssa pelihallissa, jonka kanssa hän päätyy myös pussailemaan. Toisella katsomiskerralla huvitti, kuinka Sophie pussatessaan poikaa piti silmänsä täysin auki eikä hän näyttänyt hirveän vaikuttuneelta, kenties siksi, ettei Sophie välttämättä välitä pojista. Lopulta tämä vahvistetaan faktaksi kohtauksella nykyhetkessä, jossa hän nukkuu asunnossaan naiskumppaninsa kanssa. Nuori Sophie näkee myös kahden miehen suutelemassa toisiaan myöhään illalla toisella puolella katua, missä he selkeästi luulevat, että kukaan ei heitä näe. Nämä kohtaukset ovat vain pieniä hetkiä tarinassa, mutta ne kertovat niin vaivattomasti, että itsepohdiskelu ja ajatukset voivat syntyä hyvin pienistä hetkistä ja kohtaamisista.
Kohtaukset nykyhetkessä on ehkä ainoa asia mitä elokuvalta olisin toivonut enemmän. Aikuista naisen kanssa seurustelevaa Sophieta elokuvassa nähdään niin vähän, että hänestä häthätää saa mielikuvaa. On helppo nähdä, että hän on ärtynyt ja väsynyt kolmekymppisenä, kun taas nuorena hän oli iloinen, utelias ja kokeilunhaluinen. Suurin osa hänen roolistaan on kontekstoida menneisyyttä. Hänen halunsa muistella matkaa isänsä kanssa kumpuaa halusta nähdä isästään ne puolet, joita hän ei lapsena nähnyt, ja ainoa tapa jolla hän pystyy saavuttamaan syvemmän ymmärryksen isästä, ovat videot jotka hän kameralla otti lomalla, mutta vaikka videoita katsoisi kuinka monta kertaa, niin eivät ne tarjoa enempää kuin mitä niissä on. Tästä syystä useat menneisyyteen sijoittuvat kohtaukset ovat aikuisen Sophien spekulointia, koska useissa kohtauksissa Sophie ei ollut mailla eikä halmeilla.
Elokuva on Charlotte Wellsiltä “tunnetasolla autobiografinen”. Hän on haastatteluissa kertonut, kuinka tarina lähti hyvin henkilökohtaisesta paikasta, mutta tietenkin kirjoittaessa aina keksitään uutta, ja mennään kauemmas siitä mitä kirjaimellisesti tapahtui. Lopputuloksessa silti näkyy äärimmäinen autenttisuus, joka pohjautuu tarinan henkilökohtaisuuteen. Hän voitti parhaan ensimmäisen elokuvan BAFTA-palkinnon ja Paul Mescal oli ehdolla parhaan miespääosan Oscar-palkinnolle, mutta ei voittanut. Omasta mielestäni Aftersun olisi ansainnut ehdokkuudet käsikirjoituksesta, kuvauksesta, leikkauksesta ja ehkä jopa ohjauksesta, mutta Oscarit tuppaavat vaatimaan huomattavaa markkinointibudjettia, mitä elokuvalla ei valitettavasti ollut. Charlotte Wellsin tulevaisuus on silti elokuvantekijänä äärimmäisen lupaava ja uskoisin hänen saavuttavan huomattavasti tulevaisuudessa.
