30 vuotta täyttävä Vinokino katsoo taaksepäin sateenkaarihistoriassa – ja suuntaa katseet kohti tulevaisuutta

Udo Kier näyttelee Swan Song -elokuvan pääroolin. Kuva: Chris Stephens / Magnolia Pictures.

Elokuvafestivaali Vinokinon tämän vuoden Turun näytöksissä nähtiin muun muassa dokumentti 1990-luvun yleisönosastokirjoittelijoista ja koskettavia tarinoita sateenkaarisenioreista. Monipuolista ohjelmistoa näytetään vielä syksyn aikana verkossa sekä neljässä muussa kaupungissa.

Suomen ainoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin keskittynyt elokuvafestivaali Vinokino viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhlavuottaan. Elokuvanäytöksiä järjestetään loka-marraskuussa viidellä paikkakunnalla: Turussa, Oulussa, Jyväskylässä, Helsingissä ja Joensuussa. Lisäksi osa ohjelmistosta tulee katsottavaksi verkkofestivaalille 22.–28.11.

Turun seudun Seta ry:n järjestämän Vinokinon juhlavuotta ei valitettavasti päästy tänä vuonna viettämään iltabileiden tai festivaalijatkojen muodossa. Turun osalta näytökset järjestettiin Bar Ö:ssä ja Kino Dianassa 21.–24.10. Pitkiä dokumenttielokuvia nähtiin neljä, lyhytelokuvanäytöksiä kaksi ja pitkiä fiktioelokuvia kahdeksan.

Vinokinon koordinaattori Antti Tiainen nostaa esiin, että vaikka nykypäivänä sateenkaarevia elokuvia löytyy paljon enemmän esimerkiksi netin välityksellä, ei queer-yleisöllä ole aina ollut yhtä helppoa. Edelleenkään suuri osa festivaalilla nähdyistä elokuvista ei tule Suomessa laajempaan elokuvateatterilevitykseen tai suomalaisiin suoratoistopalveluihin. Vinokinolla on lisäksi suurempi merkitys sateenkaariyhteisön omana tapahtumana.

– Vinokinon merkitys on varmasti muuttunut vuosien mittaan. 90-luvulla tilanne oli hyvin erilainen kuin nyt. Sateenkaarikansan oli vaikeampi elää avoimesti omana itsenään, joten sosiaalinen tarve tällaisille tapahtumille oli suurempi kuin nykyään. Silloin ihmisiä tuli Turkuun eri puolilta Suomea katsomaan elokuvia ja viettämään aikaa yhdessä. Tuohon aikaan televisiossa ei esitetty juuri ollenkaan sateenkaarevia ohjelmia. Nyt tilanne on eri. Vinokino ei ole enää ainoa paikka nähdä queer-elokuvia, Tiainen kertoo Kehrääjälle.

Juhlavuoden kunniaksi koottu, Vinokinossa vuosien varrella nähdyistä elokuvista koostettu suomalaisen lyhytelokuvan näytös tarjoaa läpileikkausta siihen, miten 30 vuoden aikana moni asia on muuttunut – niin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen representaatio elokuvassa kuin LHBTQIA-oikeudet Suomessa ovat menneet ehdottomasti eteenpäin. Jälkimmäisestä antaa konkreettisen esimerkin Markku Heikkisen ohjaama Ristiriita-lyhytdokumentti (1996). 

Ristiriita esittelee ihmisiä yleisönosastokirjoitusten takana – tässä tapauksessa niitä henkilöitä, jotka kirjoittivat lehtiin mielipiteitään samaa sukupuolta olevien parien liitoista vuonna 1996. Kirjoittelijoiden argumenttien ristiriitaisuus nauratti paikalla ollutta elokuvayleisöä, mutta samaan aikaan tuntui käsittämättömältä, että lähes samaa keskustelua käydään edelleen lähes samoja argumentteja käyttäen vuonna 2021. 

Dokumentin ohjaaja Markku Heikkinen oli itse paikalla näytöksessä ja elokuvan jälkeen ehti käydä lyhyen keskustelun Ristiriitaan liittyen yleisön kanssa. Heikkinen pahoitteli, kuinka näiden ihmisten homovastaisiin kirjoituksiin ja mielipiteisiin oli sekoittunut “niin paljon vihaa, tietämättömyyttä ja pelkoa”. Osalla katsojista nämä mediassa käydyt keskustelut olivat edelleen tuoreessa muistissa, ja yleisössä muisteltiinkin, kuinka “kovia hyökkäyksiä” homoja kohtaan oli tuolloin lehdissä julkaistu, kun taas positiiviset kirjoitukset tuntuivat kommentoijien mukaan jääneen vähemmälle.

—

Positiivista vähemmistökuvausta saatiin kuitenkin Vinokinossa kokea esimerkiksi useiden rakkaustarinoiden muodossa. Näistä ehkä suloisin ja kevyin on turkkilainen Love, Spells and All That (2019). Ümit Ünalin ohjaama draama kertoo kahdesta naisesta, joiden suhde päättyi 20 vuotta sitten vakavin seurauksin – he eivät ole kuitenkaan voineet unohtaa toisiaan, ja tapaavat nyt pitkästä aikaa uudestaan. Tarinan kaava on klassinen, mutta elokuva ei sorru kliseisiin tai liialliseen dramatiikkaan, vaikka suurien tunteiden äärellä ollaankin. Lisäksi tuttua soppaa on maustettu hauskasti taikuudella.

Naisten välistä rakkautta yliluonnollisiin teemoihin yhdistelee myös chileläinen Nicol Ruiz Benavidesin Forgotten Roads (2020), jonka tarina ei harmillisesti pysy kasassa yhtä koherentisti. Elokuvan idea on kuitenkin niin sydäntälämmittävä, että juonen kompastelun voi antaa anteeksi: 70-vuotias Claudina rakastuu samanikäiseen Elsaan, ja lähipiirin vastustelusta huolimatta uskaltaa vihdoin olla oma itsensä. Keski-iän ylittäneiden naisten seksuaalisuuden kuvaus tuntuu olevan muutenkin elokuvissa harvinaista, ellei lähes tabu, ja vielä tätäkin harvinaisempia ovat tarinat tämän ikäisten kaapista tulosta.

Sateenkaarisenioreihin vakavammalla otteella suhtautuva Swan Song (2021) on Udo Kierin tähdittämä elokuva eläköityneestä kampaajasta, jota pyydetään tekemään viimeinen kampaus entiselle asiakkaalleen tämän hautajaisia varten. Swan Song ei käsittele kuolemaa liian raskaasti, mutta komedian elementit eivät silti tee teoksesta kovinkaan piristävää katsottavaa: näemme esimerkiksi, miten syvät jäljet AIDS-kriisi on vanhempaan queer-sukupolveen jättänyt. Todd Stephensin elokuva käsittelee näitä aiheita kunnioittavasti.

Uusiseelantilaisen Max Currien Rūrangi (2020) jää mieleen aidontuntuisena, vilpittömänä kuvauksena Cazista, joka palaa pieneen, takapajuiseen kotikaupunkiinsa 10 vuoden jälkeen transitioituneena ja avoimesti homona. Caz on mokaillut, mutta haluaa nyt selvittää välit menneisyytensä kanssa – vanhojen tuttujen epäluuloiset asenteet eivät tosin auta asiaa. Vähemmistökuvaus Rūrangissa on loistavaa, ja asiaa on varmasti auttanut se, että transhahmoja näyttelevät itsekin transtaustaiset näyttelijät.

—

Vinokinon tämän vuoden ohjelmistossa on onnistumisten lisäksi kuitenkin myös kaksi elokuvaa, joissa ei välttämättä osuta ihan nappiin. Pitkän linjan queer-elokuvan tekijä, kanadalainen Bruce LaBruce tunnetaan tabuaiheita käsittelevistä elokuvistaan – mutta onko kaksoisveljesten seksuaalista ja romanttista suhdetta kuvaava Saint-Narcisse (2020) välttämättä nimenomaan queer-elokuva? Saint-Narcisse yhdistelee antiikin Kreikasta tuttua Narkissoksen myyttiä camp-kuvastoon. Idea on paperilla kunnianhimoinen, mutta hahmot jäävät todella yksiulotteisiksi ja persoonattomiksi, kun isoimmat paukut on selkeästi laitettu visuaaliseen näyttävyyteen ja tabujen rikkomiseen. Elokuva toki onnistuu jälkimmäisissä, mutta insestin (ja narsismin) yhdistäminen homouteen lienee potentiaalisesti haitallista juuri homoyhteisölle. Tai ehkä cisheterotkin osaavat suhtautua tähän pelkkänä vähän turhan pitkäksi venyneenä vitsinä.

Edellisen lisäksi sveitsiläinen tuotanto Beyto (2021) jättää queer-katsojan turhautuneeksi. Gitta Gsellin ohjaama elokuva kertoo nuoresta turkkilaistaustaisesta Beytosta, joka rakastuu toiseen mieheen – mutta Beyton perhe ei voi missään nimessä hyväksyä tällaista. Beyto siis lennätetään äkkiä Sveitsistä Turkkiin ja naitetaan perhetuttujen tyttärelle. Sanomana tuntuu olevan se, että joskus eri kulttuureja voi olla todella hankalaa sovittaa yhteen, mutta on mahdollista löytää kaikille sopiva kompromissi. Keinot, joilla tähän lopputulokseen päästään, ovat kuitenkin vähän liian epäuskottavia: kuten Saint-Narcisse, myös Beyto olisi hyötynyt käsikirjoituksen tarkemmasta viilaamisesta.

Vinokinon tämän vuoden ohjelmiston tarkinta ja terävintä kirjoittamista nähtiin ulkomaisen lyhytelokuvan näytöksessä, jossa jokainen kuudesta nähdystä teoksesta oli omalla tavallaan mainio. Monipuolisesti queer-elokuvan eri puolia esittelevä näytös kokosi yhteen ranskalaista kreisibailausta, intialaisen perheenisän suloisen (ja vähän riipaisevan) ihastuksen luottoparturiaan kohtaan, kahden nuoren muslimitytön rakkaustarinan Kanadasta, kuvauksen ruotsalaisen kansankodin kääntöpuolesta, karanteenissa leiskuvaa lempeä Myanmarista ja kreikkalaisen, henkeäsalpaavan kauniin maailmanloppukuvauksen, jossa kaksi nuorta miestä tapaa raunioiden keskellä.

Koronapandemian vaikutus näkyi Turun Vinokinossa elokuvien lisäksi myös yleisössä – harmillisesti paikallinen LHBTQIA-kansa saapui paikalle kovin harvalukuisena, vaikka elokuvateattereita koskevat koronarajoitukset eivät olleet enää voimassa. Myös festivaalin järjestäjät harmittelevat yleisökatoa Kehrääjälle: Turun osalta yleisömäärä oli samalla tasolla kuin viime vuonna, eli noin puolet vähemmän kuin vuonna 2019, sanoo koordinaattori Antti Tiainen.

Artikkelia muokattu 27.10.2021 klo 23:25: lisätty Vinokinon koordinaattorin kommentit sekä tieto siitä, että koronarajoitukset eivät olleet festivaaliaikana voimassa

Lue lisää aiheesta:

Vinokino-festivaalilla käsitellään elämän ja kuoleman kysymyksiä elokuvan keinoin (Kehrääjä 26.10.2020)