Vammainen Iina Tähtisalmi kohtaa jatkuvasti syrjiviä asenteita: ”Vaimoani luullaan avustajakseni tai hoitajakseni”

Kuva: Polina Tankilevitch / Pexels. Kuvituskuva ei liity juttuun.

26-vuotias Iina Tähtisalmi puhuu sosiaalisessa mediassa avoimesti vammaisuuteen liittyvistä asioista ja nostaa esille ongelmakohtia esimerkiksi esteettömyyden suhteen. Tähtisalmi kertoo tässä tekstissä omakohtaisia kokemuksiaan siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön vammaisena naisena.

Vammaisen ihmisen seksuaalisuus on liian usein hämmennyksen ja ihmetyksen aihe, niin ihmiselle itselleen kuin lähipiirille ja yhteiskunnallekin. Itse puhun seksuaalisuudesta selkäydinvammaisen naisen näkökulmasta. Omalla kohdallani vammani on vaikuttanut oman identiteettini hyväksymiseen todella paljon. On ollut ja on edelleen paljon kysymyksiä.

Missä kulkevat minun omat rajani? Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tämä kysymys on ehkä suurin, sillä vammastani johtuen minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut koskemattomuutta eikä rajoja. Ei fyysisiä eikä henkisiä. Olen oppinut olemaan diagnoosi- ja kipukasa. Olen joutunut omaksumaan fyysisiä tuntoaistimuksia tukahduttavia psyykkisiä defenssejä syntymästäni saakka, liittyen vammani ja sairauksieni hoitoihin ja koskemattomuuteen, jota ei ole ollut.

Kun teini-ikäisenä seksuaalihalut ja -kiinnostus alkoivat nostaa päätään, koin valtavaa syyllisyyttä, pelkoa ja inhoa omaa kehoani, suuntautumistani ja halujani kohtaan. Kaikki asiat rinnasta alaspäin seksuaalisessa mielessä tuntuivat täysin vääriltä ja mahdottomilta. Pahoilta. Johtuen vammani seurauksena syntyneistä traumoista, vääristyneestä kehokäsityksestä ja siitä, millaisena itseni ja omat oikeuteni näin. Olemattomana.

Mä oon syntyny tähän kehoon joka on käyny 25 vuoden aikana helvetin läpi ja toimii jotenki vieläkin. Mulla on lupa ja oikeus olla rauhassa ja näkyä. Ja mulla on oikeus olla surullinen. Mulla saa olla niitä hetkiä niinkun tänään aiemmin oli, että tunnen itseni hyväksi ja halutuksi ja rakastetuksi. Mut saan myös vihata tätä kaikkea. Kukaan muu ei mun kipua ja tuskaa ja järkyttävän suurta vihaani ja suruani tunne eikä tiedä.

Iina Tähtisalmen Instagram-päivitys @vammaista_arkea-tilillä 19.9.2020

En kokenut olevani oikeutettu parisuhteeseen enkä seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuttaan ei kuitenkaan määrättömän pitkään pysty pakoilemaan, tai minä en ainakaan pystynyt.

Tilanne johti myrkyllisiin ihmissuhteisiin ja hyväksikäyttöön. Olin tottunut olemaan tutkimusten ja tökkimisen kohde. Ei minulla saa olla mitään rajoja eikä haluja. Puhumattakaan haluttomuudesta jos joskus koskaan minua kukaan huolisi edes. Olin olemassa toisia varten. Miellyttääkseni toisia, ollakseni mahdollisimman näkymätön. Se rikkoi minua todella pahasti.

Kun viimein tapasin nykyisen puolisoni, vaimoni, elämä muuttui. Yhtäkkiä minulta kysyttiin lähisuhteessa, mitä minä haluan ja mitä minulle saa tehdä. Mahdollisuus kasvaa seksuaalisessa mielessä minuksi avautui. Mahdollisuus kysyä itseltäni myös, mitä minä haluan ja mikä minulle sopii.

Olen lähes koko elämäni tiennyt olevani kiinnostunut naisista. En ole kuitenkaan pitänyt mahdottomana rakastumista sukupuoleen katsomatta. Minulle parisuhde on kuitenkin ensisijaisesti turvakokemus ja kiintymyssuhde.

Omaksi ihmetyksekseni olen saanut huomata, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen ei olekaan ollut niin suuri asia sekä lähipiirille että vieraille ihmisille – toisin kuin se, että minä olen vammainen ja vaimoni ei. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana kohtaan kaikenlaisia asenteita arjessani, lähtien siitä, että hyvin usein ja monessa paikassa vaimoani luullaan avustajakseni tai hoitajakseni. Mikään muu vaihtoehto ei usein edes käy ihmisten mielessä.

Suhteemme alussa, ja ehkä vieläkin, joillakin lähipiirini ihmisillä on sellainen käsitys, että vaimoni hoitaa minua ja meidän molempien asioita yksin. Ikään kuin 6 vuoden sinkkuus ja itsenäinen elämä olisivat hävinneet täysin olemasta. En ole etsinyt parisuhdetta saadakseni itselleni hoitajan, vaan saadakseni puolison, joka näkee minut ensisijaisesti ihmisenä. Näkee rajoitteideni takana ihmisen ja etenkin omaan ihmisyyteeni vahvasti kuuluvan naiseuden ja seksuaalisuuteni.

Omassa parisuhteessani tulen nähdyksi ihmisenä kaikkine tarpeineni ja vahvuuksineni. Ilmaiseksi sekään ei ole tosin tullut. Olemme paljon keskustelleet parisuhteen sisällä esiintyvistä ableistisista asenteista ja toimintatavoista. Sekä puolisoni että minä itse ylläpidämme molemmat joitakin haitallisia ableistisia asenteita parisuhteessamme. Niiden tunnistaminen ja tunnustaminen kuitenkin on auttanut meitä yhdessä kehittymään ja puuttumaan niihin, eikä ableismi ole yhtä kuin pahuus.

Ableismi on yhteiskunnan rakenteissa muhiva asenne- ja ajattelumalli, joka jo äidinmaidossa kasvatetaan ihmiseen. Niin vammaisten itsensä kuin vammattomien täytyy kasvaa ulos siitä. Ajatus- ja toimintamalleja täytyy osata itse haastaa ja kyseenalaistaa. Ableismi ei ole vain vammattomien asenneongelma, vaan myös vammaisten piirissä elävä sisäistetty asenneongelma. Jokainen joutuu siis itse opettelemaan antiableistisia toiminta- ja ajatustapoja.

Miksi Kelan etuudet koskien vanhemmuutta on niin heteronormatiiviset ja ableistiset? Vaimo selvitteli käytäntöjä, jos saamme joskus lapsen. Miten eläkkeensaajan tuet menee siinä tilanteessa. Tilanteemme on kuulemma erikoinen Kelan virkailijan mielestä ja kun lueskelin Kelan sivuilta erilaisista vanhempainrahoista, ei eläkeläisiä tai mies/naispareja ole huomioitu informaatiossa eikä termistössä. Jälleen kerran jään ulkopuolelle omaa lastani koskevissa asioissa ja perusoletus on, etteivät työkyvyttömät voi haluta perustaa perhettä.

Iina Tähtisalmen Instagram-päivitys @vammaista_arkea-tilillä 8.2.2021

Suomen julkinen terveydenhuolto on osoittautunut suurimmaksi osaksi erittäin asenteelliseksi ja syrjiväksi, erityisesti liittyen vammaisuuteeni ja toiveeseeni saada tulla äidiksi kumppanini kanssa. Omat pysyvät hoitokontaktini ovat olleet asiallisia ja hyviä. Puolisoni hoitokontaktit taas niinkään eivät.

Pyörätuolin käyttöni on ollut monelle asia, jota selvästi ei ole ammatillista valmiutta käsitellä. Oletetaan, että koska käytän pyörätuolia, puolisoni hoitaa kaikki meidän asiamme yksin, ja minä en pysty tekemään mitään itsenäisesti. Kykyäni toimia vanhempana on arvosteltu perustuen fyysiseen vammaisuuteeni, joka ensinnäkään ei mitenkään estä täysipainoista vanhemmuutta. Toiseksi minulla on oikeus vammaispalveluiden myöntämään henkilökohtaiseen apuun, jonka kuuluu turvata minulle yhtäläiset osallisuuden ja elämän mahdollisuudet suhteessa terveeseen valtaväestöön.

Apua arjen fyysisiin haasteisiin on siis olemassa ja saatavilla niin lapsettomana kuin lapsen kanssa. Jos olisimme heteropari, emmekä tarvitsisi hedelmöityshoitoja lapsihaaveen toteutumiseen, näitä asioita ei tarvitsisi perustella, eikä näitä nöyryyttäen arvioitaisi ja tentattaisi. Toki hedelmöityshoitoihin täytyy joku seula olla ja on hyvä, että valmiuksia vanhemmuuteen arvioidaan. Kuitenkin se on todella epäreilu asetelma, ettei heteroparin, joista toinen on vammainen, tarvitse käydä tätä nöyryyttävää prosessia läpi, jotta saa edes lähetteen arvioon siitä, sovimmeko hoitoihin ylipäätään.

Lapsettomuus on suru rikkinäisestä kehosta jota niin vihaan ja rakastan. Joka vei multa suurimman haaveen ja toisaalta antoi enemmän kun uskalsin joskus edes toivoa. Lapsettomuus tekee kaiken todemmaksi. Kivun ja tuskan. Ei se ollukkaan unta. Ei elämä jatku normaalisti. Ei ole sitä “normaalia”. Ei ole sitä “kuukausi leikkauksesta voitte palata normaaliin”. Ei ole mitään normaalia jäljellä. Kelpaanko edes äidiksi? Sen päättää lääkäri naistentautien ja synnytysten polilla.

Iina Tähtisalmen Instagram-päivitys @vammaista_arkea-tilillä 29.1.2021