TV-arvostelu: Häräntappoase kertoo queer-parin epävarmasta rakkaudesta

TV-arvostelu: Häräntappoase kertoo queer-parin epävarmasta rakkaudesta

Allu (Carola Hakola) tapaa maaseudulla Kertun (Rebekka Baer), joka tietää, mitä haluaa. Kuvitus on kuvakaappaus Häräntappoase-sarjasta (2021).

Petra Lumioksan ohjaama Häräntappoase tuo miltei 40-vuotiaan teoksen nykyaikaan vaihtaen päähenkilön sukupuolen ja tuoden kahden nuoren naisen välisen rakkauden sarjan pääteemaksi. 

Adaptaatiot tunnetuista kirjoista ovat usein hankalia, ja kun päälle lisätään modernisaatio, on vaikeusaste vielä korkeampi. Mitkä elementit tarinassa ovat ajattomia, mitkä sidottuja aika- ja kulttuurikontekstiin, jossa ne on kirjoitettu? Modernisoitu adaptaatio on kuitenkin hyvä tapa päivittää tarinaa nykyaikaan ja tuoda esiin uusia puolia tunnetusta tarinasta.

Anna-Leena Härkösen romaani Häräntappoase on omalla tavallaan ajaton tarinana; se nojaa tuttuun nuorten aikuisten romanssitarinan rakenteeseen ja sen tapoihin kuten nuorten kasvukipuihin, ulkopuolisuuteen ja salaiseen rakkauteen. Romaanin narratiivi (kaupunkilainen menee maalle ja oppii elämästä sen asukkailta) on aika kulunut, mutta se saa uutta energiaa Petra Lumioksan ohjaamassa ja Oskari Sipolan sekä Oona Haapaniemen käsikirjoittamassa uudessa adaptaatiossa. Alkuperäisteoksessa tarinan päähenkilö on Alpo “Allu” Korva, uudessa tv-sarjassa hänen sukupuolensa on muutettu ja Alpo onkin Alexandra. Sukupuolen muutos ja tarinan siirtäminen 2020-luvulle modernisoi ja muuttaa teosta mielenkiintoisilla tavoilla.

Helsinkiläinen Allu Korva (Carola Hakola) on juuri saanut yläasteen päästötodistuksen ja suunnittelee kesää parhaan ystävänsä Taalan (Romeo Lahti) kanssa. Nämä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, ja Allu lähetetään maalle Torvenkylään sukulaisten avuksi navettatöihin. Torvenkylän periferiassa hän tutustuu serkkuunsa Rutaseen (Noa Lange), joka on myös tilalla auttamassa sekä paikalliseen nuorisoon, eritoten Kerttu Hurmeeseen (Rebekka Baer). Pian Allun ja Kertun välille kehkeytyy romanssi, jota varjostavat niin Kertun fundamentalistiset vanhemmat kuin Allun ailahteleva luonne. 

En ole lukenut alkuperäisteosta sen jälkeen, kun ikäpolveni pakotettiin se lukemaan yläasteella, joten en voi mennä takuuseen jokaisesta muutoksesta niin narratiivissa kuin hahmoissa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että adaptaation pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan ilman, että katsojalla olisi mitään suhdetta alkuperäisteokseen. Tässä Häräntappoase onnistuu erinomaisesti, ja sarja imi minut mukaansa nopeasti.

Aloitetaan puhumalla sarjan sateenkaarirepresentaatiosta. Allun seksuaalinen herääminen on merkittävä tekijä sarjassa, ja vaikka sarja ei anna mitään merkkejä siitä että Allu olisi ikinä ollut varsinaisesti kiinnostunut miehistä, on kokemus seksistä ja seksuaalisuudesta naisten kanssa myös uutta hänelle. Usein kaapista tuloa ja oman seksuaali-identiteettinsä löytämistä kuvataan “valona taivaasta”, joka tekee kaikesta selkeää, ja vaikka tämä on mahdollisesti totuus monille, on myös Allun kokema epävarmuus itsestään aivan yhtä todellista. Allu vaikuttaa hyvin itsevarmalta, mutta sisimmässään hän on ailahteleva ja epävarma. Allulla on syviä tunteita Kerttua kohtaan, mutta hänen on vaikea saada niitä ilmaistuksi.

Kerttu taas on syvästi intohimoinen nuori nainen, joka tietää mitä haluaa ja milloin. Kertun on ollut pakko Torvenkylässä elää kaksoiselämää syvästi uskonnollisten vanhempien valvovan silmän alla, ja sitä myöten hän näkee välittömästi Allun ulkoisen habituksen lävitse. Kun elää itse tietoisesti valhetta, näkee helposti toisen (joskus tiedostamattomankin) valheen. Häräntappoase kuvastaa kahden nuoren ihmisen rakkautta hienosti: miten se on täynnä virheaskelmia, epävarmuutta, pelkoa ja miten tuossa iässä kaikki ei ole vielä selvää, vaikka tunteet sisimmässä sanovat jotain toista.

Allun sukupuoli-identiteetti on myös osa sarjaa, vaikkei siitä suoraan puhuta. Allu ei halua, että häntä kutsutaan Alexandraksi, ja hän kokee muutenkin vahvasti sukupuolittavan kielenkäytön, kuten muijaksi kutsumisen, loukkaavaksi ja vääräksi hänelle. Allu myös kokee jonkinlaista kehodysforiaa seksin aikana. Sarja ei suoraan sano Allun olevan muunsukupuolinen, mutta tämän voi mielestäni lukea rivien välistä.

Muut Häräntappoaseen hahmot täydentävät erityisesti Allun vähemmistökokemuksia mielenkiintoisilla tavoilla. Rutanen on lasinherkän maskuliinisen uhon ilmentymä, joka vitsailee alati Allun kustannuksella, mutta ei kestä hetkeäkään, jos samaa pilkkaa suunnataan hänen maskuliinisuuttaan kohtaan. Korvan tilan sukulaiset Svante (Kari Väänänen) ja Lahja (Jaana Saarinen) ovat empaattisia ja lämpimiä ihmisiä, joista erityisesti Svante on melkein liiankin täydellinen, hyväksyvä perheenjäsen. Svanten ja Lahjan poika Tauno (Juha Pullinen) on syrjäytynyt ja katkera mieslapsi, jonka oman paikan puute ja mielenterveysongelmat ovat ajaneet syviin vesiin. Tauno on kuitenkin myös empaattinen Allua kohtaan ja näkee tässä toisen ihmisen, jonka paikka on hieman hukassa.

Keskeiset hahmot eivät pysy vain paikallaan, vaan ovat kehittyviä, kasvavia hahmoja. Erityisesti Rutanen muuttuu kovan panomiehen elkeillä lesoilevasta pellestä Allua tukevaksi ja empaattisemmaksi hahmoksi, ja aluksi yksiulotteisen Taunon maailma aukeaa hieman sarjan edetessä. Osa ei suostu kasvamaan tai kehittymään, kuten Taala, joka on tuskallisen aito hahmo omalla rasittavalla, toksisella tavallaan.

Häräntappoase on erinomaista televisiota. Näyttelijät tekevät suurilta osin hyvää työtä, vaikka osa nuorista joskus takeltelee tiettyjen tunnetilojen esittämisen kanssa. En voi kohta kolmekymppisenä milleniaalina oikein kommentoida, kuinka autenttista tämän nuorison puhetapa on, mutta Haapaniemen ja Sipolan käsikirjoitus on kekseliäs ja mukaansa tempaava. Maalla kasvaneena tunnistin varsinkin Svanten ja Lahjan sekä muiden torvenkyläläisten puhetavasta paljon samaa, mitä olen itse kuullut. Ilari Heinilän sarjaan tekemä musiikki toimii hyvin, ja täydelliset needle drop -musiikit aina Antti Tuiskusta 22-Pistepirkkoon täydentävät sarjan musiikillista identiteettiä hienosti.

Modernisointi ei aina ole helppoa, ja joskus lopputuloksena voi olla erikoisen anakronistinen kuvaus nykyajasta. Häräntappoaseen kohdalla on kuitenkin onnistuttu tuomaan teos nykyaikaan hienosti. Alkuperäisen tarinan peruspalikat ovat yhä sarjassa mukana, ja muutokset ovat tuoneet sitä lähemmäksi nykyaikaan ja lisänneet sarjaan erilaisia ihmisten kokemuksia. Itsevarmuus ei ehkä ole Allun suurin vahvuus, mutta sarjan tekijöiltä sitä ei puutu. Lopputuloksena on sarja, joka esittää nuoruuden ongelmia kypsästi ja tuoreella tavalla, ja välttää yksiselitteisiä ratkaisuja hahmojen tarinoihin loppuun asti.

Häräntappoase ilmestyy Elisa Viihde Viaplay -suoratoistopalvelussa sunnuntaina 20.6. Kehrääjä haastattelee sarjan ohjaajaa Petra Lumioksaa sekä päähenkilö Allun näyttelijää Carola Hakolaa Instagram-livessä keskiviikkona 23.6. klo 18. Seuraa meitä Instagramissa @kehraajalgbt, niin pääset kuulemaan Lumioksan ja Hakolan ajatuksia sarjan tekemisestä.

Yksi kommentti “TV-arvostelu: Häräntappoase kertoo queer-parin epävarmasta rakkaudesta

  1. Anna-Leena Härkösen kirja, ja siitä tehty saman niminen tv-sarja Häräntappoase olivat molemmat hienoja
    tuotoksia omana aikanaan, ja toimivat edelleenkin.
    Mutta entäs nyt sitten tämä 2020-luvun kopio? Sitä en ole tietenkään nähnyt, mutta nähdyt trailerit vahvistavat ennakkoluuloja siitä. Mitä ilmeisimmin uusi porukka toistelee alkuperäisten näytteljöiden vuorosanoja. Selkein ero lienee siinä että uuden polven näyttelijöiltä puuttuu luontevuus tyystin. Repliikit kuulostivat niin suoraan paperista luetuilta että aivan kun olisi katsonut pätkiä Salattujen elämien jaksosta.
    Nämä alkuperäisten elokuvien ja sarjojen “uudet päivitykset” ovat surullinen osoitus siitä ettei mitään uutta ja omaperäistä kyetä enää luomaan. Uusia versioita Tuntemattomasta, Pohjantähti trilogiasta ja samaa tehdään myös lännessä Hollywoodissa jossa vanhojen klassikoiden raiskaaminen on täydessä vauhdissa.
    Nuoren miehen maaseutu-seikkailu toimi 1980-luvulla koska se oli monelta osin samanlaista aikaa kun 1960- ja 70-luku. Ei ollut tietoakaan kännyköistä tai netistä. Nuorten riennot olivat kotikutoisia. Maaseutu itsessäänkin oli vielä jokseenkin elinvoimainen. 2020-luvun maaseutu on autioituvaa ja museoituvaa hylkysyrjää. Z-sukupolven älypuhelin-instagram-facebook-teinit ovat tosiasiassa tylsimyksiä kasarivuosien nuorisoon verrattuna.

Kommentointi ei ole käytössä.