Potilaalle transtutkimukset näyttäytyvät pitkänä ja raskaana sukupuolisokkelona

Potilaalle transtutkimukset näyttäytyvät pitkänä ja raskaana sukupuolisokkelona

Kuvituskuva: Soulful Pizza

Sukupuolenkorjausprosessista on Suomessa tehty byrokraattinen kestävyyskoe, jossa transhenkilö joutuu jatkuvasti todistelemaan omaa identiteettiään ja vakuuttamaan, että on järjissään. Kehrääjä haastatteli seitsemää transhenkilöä, jotka ovat tai ovat olleet jonkin trans-poliklinikan asiakkaana. Kaikki heistä sanoivat, ettei tilanne voi jatkua tällaisena.

Trans-poliklinikoiden asiakkaiden kokemuksissa toistuvat ahdistus pitkistä odotusajoista ja tietämättömyys oman hoidon kulusta. Elias odotti diagnoosia kolme vuotta, Samia sekä Iiroa kehotettiin odottamaan kaksi vuotta, ennen kuin tutkimuksia jatkettaisiin. Artun edellisestä käynnistä on kohta vuosi.

Aikuisten asiakkaiden tarvetta sukupuolenkorjaushoitoihin tutkitaan Helsingissä sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla ja Tampereella TRANS-poliklinikalla. Nuorten hoito on eriytetty HUS:in ja Taysin sisällä omiin yksiköihinsä. Niin sanotun sukupuolenkorjausprosessin kautta transsukupuolisen sukupuoli voidaan vahvistaa juridisesti ja hänen on mahdollista saada hormonaalisia ja kirurgisia hoitoja sukupuoliristiriitaansa.

Tutkimusta varten tarvitaan lääkärin lähete. Kun lähete on hyväksytty, asiakas saa kirjeitse tiedon ensikontaktiajasta. Ensikontaktiin sisältyy yksi tai kaksi haastattelua, joissa kartoitetaan alustavasti asiakkaan elämäntilannetta, hyvinvointia ja hoidontarvetta, ja tämän jälkeen sovitaan tutkimusjakson aloittamisesta.

Tutkimusjakso koostuu muutamasta käynnistä, joiden aikana tavataan yleensä sairaanhoitajaa, sosiaalityöntekijää, psykiatrian erikoislääkäriä ja psykologia. Tutkimusjakson tarkoituksena on selvittää, täyttääkö asiakas diagnostiset kriteerit.

Lisäksi tutkitaan, onko asiakkaalla voimavaroja aloittaa hoitoprosessi. Käytännössä tämä voi tarkoittaa, että pitkän tutkimusjakson jälkeen lääkäri kirjoittaa lähetteen psykiatriselle poliklinikalle ja kehottaa palaamaan vuoden päästä takaisin.

Tutkimusjakson jälkeen pidetään hoitoneuvottelu. Jos asiakas saa diagnoosin, hän pääsee halutessaan jonottamaan hormonipoliklinikalle. Vasta vuoden päästä diagnoosista sukupuoli voidaan vahvistaa juridisesti.

Kehrääjä haastatteli seitsemää transhenkilöä heidän hoitopoluistaan. Haastateltavien nimet on muutettu, sillä jutussa käsitellään terveystietoja.

On yleistä, että transhenkilöitä käsketään odottamaan 1–2 vuotta

Elias, 21, kertoo aloittaneensa testosteronihoidot kolme viikkoa sitten. Hormonihoitoa hän on odottanut pitkään: Elias sai lähetteen Taysin TRANS-poliklinikalle kolme vuotta sitten. Transpoliklinikalla hän kävi tavanomaisen tutkimusjakson, jonka jälkeen hänet ohjattiin kotikaupunkinsa psykiatriselle poliklinikalle.

– Minut laitettiin odottamaan, sillä heidän mielestään en ollut tarpeeksi hyvässä mielenterveydellisessä kunnossa, Elias kertoo.

Seuraava hoitoneuvottelu sovittiin vuoden päähän. Elias odotti kolme kuukautta pääsyä psykiatriselle poliklinikalle, mutta sen jälkeen hän on käynyt terapiassa säännöllisesti.

– Terapia on ehdottomasti tukenut prosessia, Elias kertoo.

– Jälkikäteen katsottuna en ollut ennen sitä tarpeeksi hyvässä kunnossa aloittaakseni hormonihoidot.

Transpolikäynneille meneminen on tuntunut työläältä, sillä Eliaksen kotikaupungista sinne on ollut pitkä matka. Ennen kaikkea se on ollut ahdistavaa: tutkimuskäynnit perustuvat siihen, että joku toinen määrittää transhenkilön puolesta, onko hän tarpeeksi sitä sukupuolta, mitä kokee olevansa. Epämiellyttävintä tutkimusjakson aikana on ollut se, että häneltä on kysytty henkilökohtaisia kysymyksiä hänen seksielämästään ja siitä, miten hän koskettelee itseään. Elias kertoo, että pääsy hormonipoliklinikalle oli helpottavaa, sillä vihdoin julkinen valta myönsi, että hän on ”tarpeeksi mies” saadakseen testosteronihoitoa.

Iiro, 19, hakeutui transpolin nuorten yksikköön Tampereelle ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Puolitoistavuotisen tutkimusjakson jälkeen hän ei saanut diagnoosia, ja häntä kehotettiin odottamaan kaksi vuotta ennen kuin prosessia jatkettaisiin.

Iiro kuvailee, että trans-poliklinikan käynnit tuntuivat tenttaamiselta: jos ei vastaa kysymyksiin oikein, ei saa sitä, mitä tarvitsee. Kokonaisuudessaan sukupuolenkorjausprosessi on ollut raskas ja vaatinut erittäin paljon kärsivällisyyttä. Vaikeinta oli teini-ikäisenä, ja koko elämä tuntui pyörivän käyntien ympärillä.

Iiro sai lopulta uuden lähetteen täytettyään 18. Osa tutkimuksista oli tehty jo nuorten puolella, ja kahdeksan kuukauden kuluttua Iiro sai diagnoosin.

Iida, 24, sai lähetteen Helsingin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle lokakuussa kaksi ja puoli vuotta sitten. Tutkimusjakso alkoi vuodenvaihteen jälkeen, ja puolen vuoden sisällä hänellä oli noin kymmenen käyntiä hoitajalla, lääkärillä ja psykologilla. Käynnit eivät tuntuneet tavallisia lääkärikäyntejä ihmeellisimmiltä, ja asioista puhuminen oli helppoa.

Hoitoneuvottelussa Iidalle kerrottiin, että vaatimus identiteetin pysyvyydestä vähintään kahden vuoden ajan ei hänen kohdallaan täyty. Iida on itse eri mieltä: vaikka ymmärrys sukupuolesta kehittyi hitaasti, oli se jo muutaman vuoden ollut melko selvä.

– Se tuntui kyllä kuin iskulta vatsaan, Iida kuvailee.

Iidaa kehotettiin odottamaan vuosi ja hakemaan sitten uutta lähetettä. Vuoden aikana hän muutti Tampereelle, ja uusi lähete ohjattiin Tampereen TRANS-poliklinikalle. Siellä asiat sujuivat nopeammin: hoitoneuvottelu sovittiin parin viikon päähän ensimmäisestä arviointikäynnistä, ja Iida sai diagnoosin. Nyt hänelle kuuluu erityisen hyvää, sillä hän on juuri saanut hormonipoliklinikalta reseptin hormonihoitoon.

Pitkä tutkimus tuntuu nöyryyttävältä

Sami, 19, sai hänkin lähetteen nuorena, 15-vuotiaana. Sami kävi Helsingin nuorten yksikössä muutaman kerran, mutta tutkimusjakso pysäytettiin Samin mielenterveydellisten ongelmien vuoksi. Puolen vuoden päästä tutkimusten jatkoa lykättiin uudestaan vuodella samoista syistä. Tämän jälkeen Sami pääsi psykologin tutkimuksiin, minkä jälkeen oli vuorossa hoitoneuvottelu. Hoitoneuvottelussa hän sai kuulla, että hänen elämänhallintansa ei ole kunnossa, sillä hänellä oli haasteita opiskeluiden etenemisessä. Kahden vuoden päästä prosessia voitaisiin jatkaa, mutta tutkimukset olisi aloitettava alusta.

Transpoliklinikan käynnit herättivät vihaa ja turhautumista. Pitkä tutkimusjakso tuntuu nöyryyttävältä ja tunkeilevalta, etenkin se, että cis-ihmiset saavat määrätä, saako Sami transhenkilönä hoitoa ja milloin.

Sami samaistuu toisten nuorten yksikön asiakkaiden kertomuksiin, joista Kehrääjä uutisoi maaliskuussa. Samiakin on pyydetty kuvailemaan yksitysikohtaisesti sukuelimistä johtuvaa dysforiaa ja esimerkiksi masturbaatiota. Pahinta on kuitenkin ollut määräys odottaa kaksi vuotta ennen prosessin jatkumista: se on aiheuttanut syöksyn mielenterveydellisessä kunnossa ja tuottanut syvää kärsimystä, Sami kuvaa.

Tutkimusprosessit voivat venyä vuosienkin mittaisiksi, jonka lisäksi voidaan määrätä useiden vuosien mittaisia ”jäähyjä”, joiden aikana tutkimusprosessi ei etene lainkaan. Lain mukaan tutkimusprosessi saisi kestää kuitenkin vain kolme kuukautta. Kuva: @esspeshal

Henkka, 22, kävi hänkin ensin tutkimuksissa Taysin nuorten yksikössä 16–17-vuotiaana. Toivottua diagnoosia ei tullut: kokemus sukupuoli-identiteetistä ei ilmeisesti ollut ollut hänellä tarpeeksi kauan. Myös hän vahvistaa Kehrääjän maaliskuisen artikkelin kuvaamat kokemukset nuorten yksikön toiminnasta ja vähättelevästä suhtautumisesta transnuoriin.

Henkka pääsi täysi-ikäistyttyään tutkimuksiin aikuisten yksikköön, ja vuoden päästä hän sai diagnoosin. Ilmapiiri täysi-ikäisten yksikössä oli selvästi parempi, ja Henkka kokee, että häntä kunnioitettiin omana itsenään ja pyrittiin ymmärtämään. Silti joillakin käynneillä tuntui siltä, että häntä yritettiin puhua pois hoitoihin haluamisesta ja tarvetta hormonihoidolle kyseenalaistettiin.

Tuntui nöyryyttävältä, että joutuu vuoden ajan jatkuvasti selittämään omaa identiteettiään lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle, tekemään testejä ja läpäisemään seuloja, Henkka kuvailee.

– Kenenkään ei pitäisi joutua käymään sellaista läpi, hän tiivistää.

Mutta kun tietää tarkaan, kuka on ja mitä tarvitsee, jotta voi elää omana itsenään, on valmis kulkemaan läpi sen koko prosessin, Henkka kuvaa.

Nyt jatkuva itsensä todistelu muille on ohi.

– Koen, että mielenterveyteni on parantunut huomattavasti siitä, mitä se oli, kun olin transpolilla. Olen ollut puolitoista vuotta hormonihoidolla, ja se on nostanut itsetuntoani ja hyvinvointiani huomattavasti.

Yksinkertaisesti olen onnellinen siitä, ettei polilla tarvitse enää käydä.

Moni odottaa vuosia ilman varmuutta siitä, onko hoitoa saatavilla

Artun, 22, edellisestä käynnista transpoliklinikalla on pian vuosi. Arttu kävi kolmella poliklinikan käynnillä, minkä jälkeen hänet siirrettiin jonottamaan yksikköön, jossa ollaan erikoistuttu autismin kirjolle sijoittuvien henkilöiden tutkimiseen. Hän on ollut Taysiin yhteydessä, mutta kukaan ei osaa sanoa, milloin seuraava aika olisi tiedossa.

Arttua pelottaa, että trans-poliklinikalla arvioidaan hänen sukupuoliristiriitansa johtuvan autismin kirjolle kuulumisesta, ja häneltä evätään hoidot. Artulle ei ole merkitystä, vaikka autismin kirjolla ja transsukupuolisuudella olisi yhteys – molemmat ovat ominaisuuksia, jotka eivät tule muuttumaan. Hoitoa sukupuoliristiriitaan hän tarvitsee joka tapauksessa.

Arttu kertoo identifioituvansa aseksuaaliksi, mutta lääkäri on kehottanut häntä hankkimaan seksuaalisia kokemuksia. Arttu arvioi, että seksuaalisuudesta on asiallista kysyä, onhan hän aikuinen, mutta lääkärin reaktio on tuntunut ahdistavalta.

– Jos olisin pakottanut itseni siihen, se olisi ollut hirveän traumaattista.

Ilari, 27, on saanut lähetteen Taysin trans-poliklinikalle noin kolme vuotta sitten. Hän sairastaa verisuonisairautta ja pelkää, ettei voi sen vuoksi saada lääketieteellistä apua sukupuoliristiriitaansa.

– Viimeisin transpolikäynti oli murskaava, Ilari kuvailee.

Kaikki oli mennyt siihen asti hyvin, ja Ilarilla oli luottavainen olo. Sitten lääkäri, jonka asiakkaana hän oli lähes kolme vuotta ollut, vaihtui uuteen. Uuden lääkärin kanssa yhteyttä oli vaikeaa löytää. Ilari toivoi diagnoosia, mutta sai kuulla, että hänen papereillaan hoitoja olisi vaikeaa saada. Käynnin jälkeen Ilari soitti transpolille, sillä tapaamisen tiivistelmä Omakannassa sisälsi virheellistä tietoa esimerkiksi hänen elintavoistaan. Ilarille jäi myös käsitys, että päätöksiä hänen psyykkisestä kunnostaan oli tehty seitsemän vuotta vanhan neurologisen tiedon pohjalta, ja hän toivoo pääsevänsä uusiin tutkimuksiin.

Nyt Ilari on päässyt käymään terapiassa, mutta hän elää yhä epätietoisuudessa ja odottaa seuraavaa aikaa. Hän pelkää, ettei voi perussairautensa vuoksi saada hoitoa. Hänen kotipaikkakuntansa lääkäri on sanonut, ettei sairauden pitäisi olla esteenä testosteronihoidolle, mutta transpoliklinikan lääkärin kanta jännittää.

Identiteetistä on tehty diagnoosi

Suomalaisessa terveydenhoidossa on käytössä maailman terveysjärjestö WHO:n kansainvälinen tautiluokitus ICD-10. Pääluokan F alta löytyvät mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, ja alaluokasta F63–F69 ”muut aikuisikän persoonallisuus- ja käyttäytymishäiriöt”. Siellä ovat persoonallisuushäiriöt ja käyttäytymishäiriöt pyromaniasta kleptomaniaan. Siellä ovat ”sukupuoliset kohdehäiriöt”, kuten pedofilia tai voyeurismi – Suomeen paikallistetusta versiosta on sentään rajattu ulos transvetismi, sadomasokismi ja fetisismi. Sitten siellä ovat ”sukupuoli-identiteetin häiriöt”, joista Suomessa diagnosoidaan yleensä kahta: transseksuaalisuutta (F64.0) ja muuta sukupuoli-identiteetin häiriötä (F64.8).

F64.0-diagnoosi tarvitaan, jotta transsukupuolisen henkilön sukupuoli voidaan vahvistaa juridisesti. Tautiluokitus ICD-10 määrittää diagnoosin saamiselle kolme kriteeriä: 1. Halu elää ja tulla hyväksytyksi koetun sukupuolen edustajana, 2. sukupuoli-identiteetin kokemus on kestänyt vähintään kaksi vuotta ja 3. kyseessä ei ole minkään mielenterveyshäiriön, kuten skitsofrenian, oire tai kromosomipoikkeavuus.

Kyseessä on poissulkudiagnoosi, mikä tarkoittaa, että lähtökohtaisesti tutkitaan sitä, mikä kaikki muu voisi olla vialla. Vasta kun muut mahdollisuudet sukupuoliristiriitaan on suljettu ulos, transhenkilö voi saada diagnoosin: tulla julkisen vallan puolesta nähdyksi sairaana, mutta joka tapauksessa oman sukupuolensa edustajana.

”En ymmärrä, miksi täytyy käydä 2–3 vuotta tutkimuksissa, joissa katsotaan, olenko järjissäni.”

Transpolin asiakkaiden kokemuksissa korostuu ahdistus siitä, että täysin tuntemattomilla terveydenhuollon ammattilaisilla on valta päättää heidän oikeudestaan oman sukupuolensa juridiseen tunnustamiseen ja identiteettiä vahvistaviin hoitoihin. Asiakkaan mahdollisuus vaikuttaa omaan hoitopolkuunsa on pieni: hän odottaa kuukausia kotonaan seuraavaa kirjettä, vastailee kysymyksiin ja toivoo, että lääkärit ja sairaanhoitajat uskovat, että hän on sitä sukupuolta mitä kertoo olevansa.

Ilari kokee, että sukupuolenkorjausprosessi toimii potilaan kustannuksella: transhenkilö ei hyödy siitä, että joutuu kerta toisensa jälkeen todistelemaan omaa sukupuoltaan.

– On ahdistavaa, että joku ihminen päättää puolestasi, oletko tarpeeksi sitä sukupuolta, mitä koet olevasi, Elias kuvailee.

Potilaan oma mahdollisuus vaikuttaa tutkimusprosessiinsa on hyvin pieni. Potilaan on vain toivottava, että hän pystyy vakuuttamaan sairaanhoitajat ja lääkärit siitä, että on sitä sukupuolta mitä kertoo olevansa. Kuva: Karolina Grabowska

Elias luettelee, että prosessi kestää liian kauan, osa tutkimuksista itsessään tuntuu kyseenalaisilta, ja kaiken päälle sukupuolen juridiseen vahvistamiseen tarvitaan kahden lääkärin kannanotto. Transpolin tutkimusjaksolla tarkastellaan pitkälti sitä, millainen mielenterveydellinen kunto asiakkaalla on.

– En ymmärrä, miksi täytyy käydä 2–3 vuotta tutkimuksissa, joissa katsotaan, olenko järjissäni.

Arttu taas arvioi, että puoli vuotta tai vuosi olisi kohtuullinen aika tutkimusjaksolle. Se olisikin lain näkökulmasta mahdollista, mutta todellisuudessa transpoliklinikat ovat aliresurssoitu asiakasmäärään nähden. Esimerkiksi Taysin trans-poliklinikalla sairaanhoitajan tai lääkärin tapaamista saa odottaa noin kolme kuukautta, ja sosiaalityöntekijän tai psykologin aikaa puoli vuotta. Kaiken lisäksi ainakin Taysin yksikkö on supistanut toimintaansa koronatilanteen vuoksi, mikä näkyy entisestään kasvaneissa jonoissa.

– Minäkin olen ollut kuusi vuotta ulkona kaapista, enkä vieläkään ole päässyt mihinkään hoitoon, Arttu huokaa.

Vaikka ikäviä kokemuksia löytyy, suurin osa haastateltavista sanoo, että kohtaamiset trans-poliklinikan aikuisten puolen työntekijöiden kanssa ovat olleet asiallisia. Vikaa ei nähdä niinkään työntekijöissä kuin järjestelmässä.

Esimerkiksi Vilppu, 21, kertoo, että tapaamiset trans-poliklinikalla ovat sujuneet hyvin, ja häntä on kohdeltu kunnioittavasti. Käyntien jälkeen on ollut innostunut olo – onhan prosessi kulkenut taas eteenpäin.

Olo on silti välillä toivoton, kun poliklinikalta ei kuulu kuukausiin mitään.

– Olisin hakenut transpolille paljon aikaisemmin, mutta olen kuullut nuorten puolelta niin paljon kauhutarinoita, etten uskaltanut, Vilppu kertoo.

Lakia ollaan muuttamassa – riittääkö se?

Tällä hetkellä Suomessa on voimassa laki ”transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta” (563/2002). Laki vaatii, että sukupuoltaan vahvistavan henkilö esittää lääketieteellisen selvityksen sukupuoli-identiteetistään, elää sen mukaisessa sosiaalisessa roolissa ja on täysi-ikäinen. Lisäksi laki edellyttää, että henkilö on steriloitu tai jostakin toisesta syystä lisääntymiskyvytön.

Tämä on kirvoittanut palautetta: Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on kehottanut Suomea vaatimuksen poistamiseen, ja Suomi sai suosituksia translain uudistamiseksi YK:n ihmisoikeustarkastelussa vuonna 2017. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että sterilisaatiovaatimus rikkoo Euroopan ihmisoikeussopimusta.

Suomen hallituksella on kuitenkin tavoite: vanhan lain tilalle säädetään itsemääräämisoikeutta kunnioittava laki sukupuolen vahvistamisesta. Lakia käsitellään tämän vuoden aikana.

Kahdessa päivässä tarvittavat 50 000 ääntä kerännyt Oikeus olla -kansalaisaloite vaatii, että juridisen sukupuolen vahvistamisesta tulisi ilmoitusluonteinen toimenpide, josta sterilisaation ja lääketieteellisen diagnoosin vaatimus unohdettaisiin. Kansalaisaloitteen vaatima lakimuutos huomioisi myös nuorten oikeudet.

– En tiedä, miksi ihmisoikeuskysymys nähdään poliittisena kysymyksenä ja mielipidekysymyksenä. Minun mielestäni nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä, Iida kommentoi keskustelua, jota on viime aikoina käyty translain muuttamisesta.

Translaki ei ota kantaa lääketieteellisiin hoitoihin tai niiden saatavuuteen Suomessa, vaan terveydenhuoltoa sääntelevät lait ja säädökset. Translain muuttaminen ei siis suoraan vaikuttaisi trans-poliklinikoiden toimintamalleihin tai jonotusaikoihin. Itsemääräämisoikeuden huomioiva laki voisi kuitenkin heijastua trans- poliklinikoiden toimintaan ja antaa painetta niiden kehittämiseen inhimillisempään suuntaan.

Bioetiikka ajaa vähemmistöjen oikeuksia

Translain epäinhimillisyys ja sukupuolenkorjausprosessin byrokraattisuus ovat toistuvia puheenaiheita vähemmistön sisällä ja aktivistien puheissa. Tieteellistä keskustelua siitä, millainen sukupuolenkorjausprosessin pitäisi olla, kuulee harvemmin. Bioetiikka on tieteenala, joka tutkii terveysalalta nousevia eettisiä, yhteiskunnallisia ja moraalisia kysymyksiä. Sen tavoite on edistää moniäänisyyttä ja moniarvoisuutta: sitä, että kaikkien ääni pääsisi yhteiskunnassa kuuluviin.

Heikki Saxén toimii Tampereen yliopiston lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnassa bioetiikan tutkijana. Hän kuvailee, että jokaisen tulisi välittää vähemmistöjen kohtelusta, jos ei muuten, niin vähintään siksi, että jossain kohti elämäänsä ihminen todennäköisesti päätyy osaksi jotakin vähemmistöä.

– Missä muualla lähdettäisiin siitä, että vuosien odottelu on ok? Saxén pohtii.

Saxén nimeää kaksi syytä sille, miksi trans-poliklinikoiden käytänteet ovat yhä sellaisia kuin ovat.

Ensimmäinen syy on lääkärikunnan yleinen konservatiivisuus. Vaikka nuoremman polven tai esimerkiksi trans-poliklinikan lääkäreitä kiinnostaisi käytäntöjen uudistaminen, lääkärikunnan valtarakenne hiljentää helposti poikkeavat äänet. Yhtenäistä ääntä vaalivassa rakenteessa on aina riski ehdottaa käytäntöjen uudistamista ja tulla leimatuksi toisinajattelijaksi.

Toinen syy on se, sairaanhoitopiirien johdossa on yleensä ammattijohtajia, joilla on mielessään tehokkuus ja palveluiden karsinta. Sairaanhoitopiiriä johdetaan kuin yritystä, eikä päättäjällä ole välttämättä käsitystä siitä, millainen on työntekijöiden tai potilaiden arki. Vaikka lähetteiden määrä trans-poliklinikoille on kasvussa, niihin ei ohjata lisää resursseja, sillä päättäjät eivät tyypillisesti koe sukupuolivähemmistöjen ahdingon koskettavan heitä itseään. Ja johtajat puolestaan valitaan sairaanhoitopiirissä, jossa valtaa käyttävät paljolti kunnallisvaaleissa valitut poliitikot.

Olisi siis tärkeää, että johtoasemissa olisi ihmisiä, jotka kannattaisivat inklusiivisuuden periaatetta ja tiedostaisivat, että hyvinvointivaltion tulee huolehtia myös vähemmistöistä ja että julkisilla palveluilla on oltava jokin taso, Saxén kuvailee. Yhteiskunta pyörii vahvojen ja voimakkaiden ehdolla, jos valta-asemiin ei nouse ihmisiä vähemmistöistä.

Rakenteet muuttuvat hitaasti, eivätkä välttämättä sittenkään, jos niihin ei aktiivisesti yritetä vaikuttaa. Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä tilanteen muuttamiseksi?

Osallistua mielenosoituksiin ja kampanjoihin, allekirjoittaa kansalaisaloitteita, äänestää vaaleissa, Saxén luettelee. Jokainen voi auttaa omalla toiminnallaan lisäämään tietoisuutta: kun ihmiset tulevat tietoisiksi epäkohdista, muutoksen nälkä kasvaa.

Transhenkilöt toivovat terveydenhuollolta tukea ja tunnustusta

Mitä transhenkilöt sanovat itse siitä, miten sukupuolenkorjausprosessia voisi kehittää vastaamaan paremmin transihmisten tarpeita?

Tällä hetkellä prosessi perustuu suurelta osin siihen, että transihmisiä pelotellaan siitä, mitä sukupuolenkorjausprosessin aikana voisi tapahtua, Henkka sanoo. Pelottelun ja kyseenalaistamisen sijaan sen pitäisi pohjata siihen, että transihmisiä autettaisiin, hoitovaihtoehtoja käytäisiin yhdessä läpi ja omaan identiteettiin kasvamista tuettaisiin, hän kuvailee.

– Loppupeleissä tuntuu siltä, että transihmiset ovat todella yksin sen kanssa, mitä voi tehdä ja mitä transitio tulee pitämään sisällään.

Toki on hyödyllistä, että ammattilaisten kanssa käydään jonkinlainen prosessi läpi, Henkka arvioi. On tärkeää tutkia myös sitä, millainen mielenterveydellinen kunto asiakkaalla on, jotta voidaan tarjota apua ja esimerkiksi kirjoittaa lähete psykiatriselle poliklinikalle. Mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan saisi estää transsukupuolisen identiteetin tunnustamista.

Aika, joka hoitojen saamisessa kestää, on yksinkertaisesti liian pitkä, Iida sanoo. Osittain se johtuu jonoista, mutta osittain myös hoitohenkilökunnan mielivaltaisilta tuntuvista päätöksistä käskeä transhenkilö odottamaan vuoden tai kaksi ennen prosessin jatkamista.

Transhoitojen saamiselle ei kuuluisi olla aika- tai ikärajoitteita, joiden vuoksi moni odottaa vuosia tarvitsemaansa hoitoa.

– Nuorten pitäisi saada aloittaa hormoniblokkerit paljon nykyistä nopeammin ja matalammalla kynnyksellä, Iida kuvailee.

Moni haastateltavista korostaa itsemääräämisoikeuden tärkeyttä. Prosessi ei saisi tuntua siltä, että tuntemattomat ulkopuoliset leimaavat diagnoosin siitä, millainen asiakkaan oma identiteetti on, Iiro kuvailee.

Itsemääräämisoikeuden tulisi olla paitsi translain, myös lääketieteellisen sukupuolenkorjausprosessin ytimessä.

– Tällä hetkellä se on välillä sitä, että ammattilaiset kiusaavat ja häiritsevät nuoria transihmisiä, Henkka toteaa.

Diagnoosi tulisi saada helpommin, Arttu sanoo. Autismin kirjolle kuulumisen ei pitäisi olla este eikä edes haaste transsukupuolisuuden diagnosoimiseen.

Sami kuvaa, että trans-poliklinikan tulisi olla paikka, jonne olisi turvallista mennä ja jossa hän tulisi kuulluksi. Koska prosessi on välttämätön monelle transhenkilölle, pitäisi trans-poliklinikan olla turvapaikka, ei aiheuttaa ylimääräistä tuskaa.

Usein vuosia kestävän odottamisen ongelmaa voisi korjata ohjaamalla trans-poliklinikoille enemmän resursseja. Vilppu arvioi, että valtion pitäisi parantaa palveluita ja niiden saatavuutta.

Iiro ehdottaa, että trans-poliklinikoita voisi olla esimerkiksi kaikissa yliopistollisissa sairaaloissa. Helsingin ja Tampereen poliklinikat eivät yksinään pysty hoitamaan kaikkia asiakkaitaan inhimillisessä ajassa.

Oikeus olla -kansalaisaloite on antanut toivoa siitä, että yhteiskunnasta löytyy halua muuttaa asioita paremmiksi. Moni haastateltavista on aloitteesta innoissaan.

– On hieno tunne huomata, kuinka moni todella on transihmisten puolella, Henkka sanoo.

Tätä artikkelia varten on pyydetty näkemyksiä Tampereen yliopistollisen sairaalan TRANS-poliklinikalta sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalta. Poliklinikat eivät ole vastanneet Kehrääjän haastattelupyyntöön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *