Lesbous, ääni luissani

Lesbous, ääni luissani

Kuva: Molly Belle / Unsplash. Kuvituskuva ei liity tekstiin.

Lesbojen näkyvyyden viikkoa vietetään 26.4.–2.5. Tämä Kehrääjän lukijan kirjoittama teksti julkaistaan kirjoittajan pyynnöstä ja aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi anonyymina.

Tuo ei ole minä, vaan joku muu. Jokainen itseään nauhoitteelta kuunnellut ja muuttunutta ääntään kavahtanut tunnistaa sen oudon tunteen, kun joutuu kasvokkain ulkopuolisen minuutensa kanssa. Koska luumme kannattelevat äänihuuliemme värinää eri tavalla kuin ilma, oletamme puhuvamme matalammalla, täydemmällä sävelkorkeudella. Kiirehdimme tukahduttamaan pelon toiseudesta, kun videon tai nauhoitteen ääni ei vastaa sitä ääntä, joka mielemme sisällä kuuluu. Kuulevien ihmisten maailmaa pitkälti sävyttää äänet ja se, miten tulkitsemme niitä; kohdatessamme oman äänemme kuin toisten kuulemana joudumme tulkitsemaan itseämme uudesta näkökulmasta.

Olen kaapissa suurimmalle osalle ihmisistä ympärilläni. Monille, joista välitän, monille, joita kohtaan päivittäin. Lesbouteni on pääasiassa tiivistyneenä kuoreni alla; siitä on tullut kondensaatiota maitolasisen heteronaamioni takana. Kun minua määritellään, ja kun minä määrittelen itseäni, lesbous rajautuu julkisen minuuteni sisälle, hyvin yksityiseksi, sulkeutuneeksi ulottuvuudeksi. Tästä syystä minä kuulen itseni usein puhuvan kehoni ulkopuolella. Tulkitsen ääntäni alituiseen ja epätoivoisesti sovitan sitä siihen, miltä oikeasti mielestäni kuulostan.

Kun keskustelen parisuhteista työpaikallani tai sukulaisteni kanssa, en voi kertoa kaikkea merkittävää itsestäni. Minä puhun silloin hypoteettisesta minästäni, siitä, joka on riisuttu täysin tunteista ja seksuaalisuudesta. Käytän paljon etäisiä sanoja, joista ei voida tulkita mitään, kielioppini on konditionaalia ja passiivia. Kun puutun homotteluun koulussa ja selitän oppilailleni, miksi sellainen kielenkäyttö satuttaa muita ihmisiä, en puhu puolustaakseni itseäni, vaan jotakuta muuta, näennäisesti muualla olevaa tuntematonta henkilöä. Olen kaukana näissä puhetapahtumissa ja ääneni tulee kuin viereisestä huoneesta.

Lesbouteni on kietoutunut vahvasti myös täyteen hiljaisuuteen. On hiljaisuus, joka vallitsee, kun kerron läheiselleni lesboudestani ja hän ei kykene puhumaan minulle kolmeen päivään. Eihän hän minulle vihainen ollut, mutta tarvitsi vain aikaa ymmärtää. On hiljaisuus, joka vallitsee loputtomiin, kun vahingossa lipsautan työkaverilleni jotakin rakastamastani naisesta. Hän ei enää puhu minulle koskaan uudestaan, mutta en pysty myöskään tietämään, johtuuko mykkäkoulu varmuudella seksuaalisuudestani.

Minua on myös kiitetty hiljaisuudestani. Olipa hyvä, että en paljastanut olevani lesbo, sillä seurassa oli henkilö, joka ei olisi sitä osannut ottaa hyvin – osoitinkin tuttavani mielestä vain tahdikkuutta hiljaisuudellani ja otin seurani hyvin huomioon. Olen kertomatta itsestäni, koska haluan valita hiljaisuuteni, enkä kohdata hiljaisuutta tahtomattani. Minun ei tarvitse ikinä yrittää tulkita omaa puhumattomuuttani, mutta kammoan tuntematonta hiljaisuutta, johon lesbouteni voidaan kääriä.

Tiedän, että kokemukseni itselleni vieraasta puheesta ja äänettömyydestä ei ole ainutlaatuinen millään tavalla, sillä se on varmasti monen johonkin vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemus. Nautin monista etuoikeuksista, joita kaikilla ei ole, ja saisin tilaa enemmän kuin monet muut, jos sitä itselleni raivaisisin. Tahdon silti uudelleen määritellä tässä lesbouteni äänen ja myös sen hiljaisuuden. Tahdon, jos sallit, yrittää kuvailla, miltä lesbouteni kuulostaa, kun se matkaa luitani pitkin eikä kehoni ulkopuolella.

Kun ensimmäistä kertaa tapaan naisen, johon tulen rakastumaan palavasti, seison rautatieasemalla. Ympärilläni kumisee kaikkien kiire ja hän seisoo sovitussa kohtaamispaikassamme hattu kädessä. Halaamme toisiamme ennen kuin sanomme sanaakaan. Rautatieaseman kumu jää kaikumaan sisälleni ja vuosienkin jälkeen luulen, että ensi kertaa toisen kohtaaminen kuulostaa miljoonakaupungilta.

Samana yönä myöhästyn viimeisestä junasta takaisin asuinkaupunkiini. Hän tarjoutuu ajamaan 200 kilometriä ylimääräistä, jotta voi viedä minut kotiin – onhan kuitenkin syntymäpäiväni. Kaunein koskaan kuulemani syntymäpäivälaulu on moottorin matala jylinä, kun istun naisen vieressä hämärässä autossa. Hänellä on yksi käsi ratilla, toinen puolimatkassa minun käteeni.

Suutelemme ensimmäistä kertaa piknikillä ja nauran ääneen, koska jännitykseni purkautuu rajattomasti. Ennen kuin hän suutelee minua uudestaan, hän taittaa kirjanmerkiksi heinän, koska ei voi taitella talteen nauruani. Sitten hän ottaa kirjani minulta, asettaa sen viereemme ja hiljentää minut. Heinä on kirjan välissä vieläkin, samalla sivulla suudelmien ja naurun kanssa.

Kuulostan myös rohkealta ja enemmän itseltäni hänen kanssaan, vaikka minun ei tarvitse sanoa mitään. Kun palaan kotikaupunkiini päivien mittaiselta luokkaretkeltä oppilaideni kanssa, hän odottaa minua muiden huomaamatta juna-aseman parkkipaikalla autoonsa nojaten. Muiden opettajien puolisot odottavat asemalla, mutta vain minun ajaa seisomaan parkkipaikalle nähdäkseen minut kaukaa. Kerran hän parkkeeraa työpaikkani eteen odottamaan, että opettajainkokous päättyy. Kun huomaan hänet tullessani ulos, suutelen häntä koulurakennuksen edessä. Oppilaat ovat menneet jo kotiin, mutta jäämme kiinni työkaverilleni. Tällaisina hetkinä, kun julkinen ja sisälleni piilotettu minäni kohtaavat, syntyy tärinää, joka saa minut helisemään kuin lasit kaapissa junan jyristäessä ohi.

Suhteemme päättyy Robbie Williamsin Supreme-laulun tahtiin.  Sydämeni on niin murtunut, että kun kerron äidilleni suhteeni päättyneen, ääneni katkeaa pieniksi palasiksi, enkä ikinä saa kerrottua hänelle, miten se kävi. En pysty vuosiin kuuntelemaan tuota laulua, mutta en milloinkaan myöskään katumaan, koska ennen tätä naista en ollut ollut rakastunut ja olen helpottunut, että kykenen siihen.

Mummini pilkkoo lihaa karjalanpaistiin ja kerron hänelle siinä keittiössä, että rakastan naisia. Kun veitsi pysähtyy hetkeksi laudalle, kiirehdin selittämään hänelle, mitä lesbous tarkoittaa. Hän päästää hyväntahtoisen äänen ja sanoo, ettei hänelle tarvitse selittää, koska oli hänenkin aikanaan naisia rakastavia naisia. Myöhemmin mummini sairastuu ja alkaa unohtaa – tulen ulos kaapista hänelle monta kertaa ja reaktiot vaihtelevat laidasta laitaan, aivan kuten moni muukin asia hänessä nykyään. Mutta yhdessä hetkessä menneisyydessä mummini kuulee mitä sanon ja hymähtää hellästi.

Rakastun naiseen, joka purjehtii ja ui. Hän tahtoo viettää aikaa meren äärellä ja vesi tuntuu kuljettavan luokseni hieman lujempaa kaiken, mitä hän sanoo, vaikka ei olisi koko ajan läsnä. Seireenin laulu on yölliset soitot lentokentältä, kun hän on matkalla toiselle puolelle maapalloa purjeveneelle. Seireenin laulu on meidän hiljainen, yhteinen kieli, jolla viestimme toisillemme täydessä huoneessa, että toivoisimme olevamme kotona kahdestaan.

Tiedän, että minulla on oppilaita, jotka luulevat, että lesbot eivät elä vanhaksi tai tee töitä kunnalle. Että lesboja on olemassa vain TV-sarjoissa ja teoriassa. Tiedän, koska niin minäkin ajattelin, koska en tiennyt enkä vieläkään tiedä tavanneeni itseäni viittä vuotta vanhempaa lesboa. Puhumattomuuteni on osa tätä ongelmaa ja otan hiljaisuudestani vastuun. Joka kerta kuitenkin, kun menen ruokakauppaan naiseni kanssa, suutelen häntä hyllyn välissä ja uhmaan kohtaloani; mielessäni kuulutan koko kaupalle kovaäänisistä, että kylän lesbo opettaja on tullut suorittamaan arkisia askareitaan rakkaansa kanssa. Rakkauteni kuulostaa välillä samalta kuin kina viikon ruokaostoksista.

Naiseni matkustaa hetkeksi pois ja saatan hänet junalle. Kun hän on jo junan vaunussa, viiton laiturilta sydämeni olevan hänen mukanaan, että toivottavasti hän otti kopin. Hiljaisuus on kevyttä, kantaa hänen lentosuudelmansa Pendolinon ikkunan läpi ja saa samassa vaunussa olevan vanhan rouvan hymyilemään.

Usein joudun vaikenemaan tai puhumaan äänellä, jota en tunnista. Pelosta, pakon sanelemana, vapaasta tahdostani, koska tahdon mustasukkaisesti varjella jotakin niin voimakasta ja kaunista minussa. Tosiasia on kuitenkin, että kun herään, olen lesbo. Kun hengitän, olen lesbo. Kun nukahdan illalla, nukahdan lesbona. Uneksin lesbona. Epäonnistun, petyn kirjan lopetukseen, käytän maskia, ikävöin ystäviäni, vien roskat, en voi tavata mummiani, käyn lääkärissä, lenkkeilen, olen lesbo.

Ihoni alla värisee staattinen humina, jolle löysin nimen vasta aikuisuuden kynnyksellä. Luitteni sisällä lesbouteni kuulostaa onnelliselta. Tyytyväiseltä. Huokauksilta ja hengen salpaantumiselta. Kaikilta kulkueilta, joihin en uskaltanut osallistua, mutta joita seurasin sivusta. Hitailta tansseilta olohuoneessa. Lesboudessani kaikuu jokaisen ihailemani ja rakastamani naisen nimi. Se kuulostaa uhmakkaalta. Kuule: se soi minussa matalalla ja syvällä ja lakkaamatta.

Kirjoittaja

2 vastausta artikkeliin “Lesbous, ääni luissani

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *