Kolumni: Maailman voimallisin ääni on korkkareideni kopina

Kolumni: Maailman voimallisin ääni on korkkareideni kopina

Kuvituskuva ei liity kirjoittajaan tai tekstiin. Kuva: Robert Metz / Unsplash.

Dess Terentjeva kirjoittaa siitä, miten eri tavoilla Suomessa ja Venäjällä suhtaudutaan feminiinisyyteen – ja miten venäläinen femmelesbo on monille vaikeasti ymmärrettävä konsepti.

Muistan kirkkaasti vaaleanpunaisen tyllimekon, jonka sain päiväkodin päättäjäisiä varten. Muistan ensimmäiset kannalliset avokkaani – aloin käyttää niitä kuusivuotiaana, sillä pian aloittaisin ensimmäisen luokan, ja kannalliset avokkaat kuuluvat venäläiseen tyttöjen koulupukuun. Rakastin pikku korkkareitani ja en olisi halunnut pitää mitään muuta kuin vaaleanpunaista tyllimekkoa.

Asuin äitini ja isoäitini kanssa. Naiset kasvattivat minua. Naiset myös jatkuvasti opettivat, miten minustakin tulisi nainen. Otin suurella riemulla vastaan kaiken pukeutumiseen liittyvän. Minulla oli nukkeja ja muovisia lelumeikkejä. Valitsimme isoäitini kanssa huolella, millaiset jättirusetit laittaisin kouluun. Arkana lapsena iloitsin siitäkin, etten tyttönä joutuisi tekemään rohkeuden- tai voimannäyttöjä. Sukupuolittuneessa, binäärisessä kulttuurissa ne kuuluvat pojille ja miehille. Pojat ja miehet olivatkin ainoa asia, jonka sisällyttämistä naiseksi kasvamiseen en voinut käsittää. Halusin vain elää prinsessavaltakunnassani rauhassa. Lapsena en ihan vielä tiennyt, ettei prinssin tarvitse olla poika.

Ehdin käydä ensimmäisen luokan Venäjällä, minkä jälkeen muutimme äitini kanssa Suomeen. Se oli shokki kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Hyvin pian pukeutumiseeni alettiin puuttua. Ymmärsin olla tulematta kouluun koulupuvussa, mutta henkilökohtaiset vaatevalintani herättivät paikallisissa jopa raivoa. Opettajat kuittailivat minulle liian hienoista vaatteista, kunnes hylkäsin tyllit ja puserot ja vedin ylleni samanlaisen talvihaalarin kuin muillakin lapsilla oli. Suomessa minulla ei ollut asiaa olla prinsessa ja pikkunainen. Sain poikatyttökavereita ja yritin kopioida heitä. Itseni tukahduttamisesta huolimatta nautin poikatyttöjen seurasta, mille löytyikin pätevä selitys hieman vanhempana.

Esiteini-ikään mennessä en kestänyt enää itseni maskulinisointia, vaan yritin kulkea takaisin kohti feminiinisyyttä. Ympärillä olevien ihmisten rangaistukset olivat yhtä rajuja kuin nuorempanakin. Jo tuolloin minusta tuntui omituiselta, miksi yksilöllisyyttä ihannoiva kulttuuri leimasi minut muutaman vaatekappaleen takia koppavaksi itsensä ylikorostajaksi. Olin silti mieluummin koppava ylikorostaja, kunhan vain sain pitää hameeni, korkkarini ja nyt jo oikean huulipunani. Ulkonäköäni solvattiin lähes joka kerta, kun astuin kodistani ulos, mutta päätin mieluummin elää sen kanssa kuin taas tukahduttaa itseni.

Samoihin aikoihin äitini huolestui siitä, etten oikein osoittanut kiinnostusta poikia kohtaan. Lapsuudessa kuullut maalailut tulevasta aviomiehestä ja vielä aika maltilliset ohjeet tämän miellyttämiseen vaihtuivat painostukseksi. Kun aloinkin seurustella tytön kanssa, sain varoituksen: tätä menoa et saa miestä. Hah, ajattelin, mikä helpotus!

Olin jo tottunut ajatukseen siitä, että minut nähtiin iljettävänä, joten oli järisyttävä kokemus, kun tyttöystäväni ihastui minuun osittain juuri feminiinisyyteni takia. Tunsin itseni taas prinsessaksi, ja tällä kertaa se oli huomattavasti parempaa, koska meidän kahden maailmassa ei ollut uhkauksia miellyttämistä vaativista aviomiehistä. Kun tajusin, että seksuaalisuudelleni on nimi, että sovin johonkin lokeroon, ja että sen sisällä on feminiinisyyteen liittyvä käsite – kaikki loksahti paikoilleen.

Vaikka tunnen suurta lämpöä yhteisön kaikkia itsensä löytämisen tarinoita kohtaan, en ole koskaan samaistunut lesbouteen liitettyyn maskuliinisuuskokemukseen. Sen sijaan kun löysin femme-käsitteen, ymmärsin, että pystyn rakentamaan aivan yhtä validin lesbotarinan aina sieltä vaaleanpunaisesta tyllimekosta saakka.

Venäläinen femmelesbo on joillekin edelleen vaikeasti sulatettava asia, oli kyse sitten inhosta tai fetisoinnista. Tiedän kuitenkin ainakin nämä kaksi asiaa: prinsessavaltakunnassani on erittäin paljon tilaa avioitumiselle – ja että minulle maailman voimallisin ääni on korkkareideni kopina.