H – ”Varpaat vedessä”

H – ”Varpaat vedessä”

Juhannuksen vietossa pohdin sitä, mitä tarkoittaa olla homo tässä yhteiskunnassa. Miltä tuntuu rakastaa miehiä, kun yhteiskunta yrittää vielä poisoppia kategorisesta torjunnasta. Miltä tuntuu, kun vallankumous on joka päivä, kun barrikadeille saa rynnätä jokaisen kosketuksen vuoksi. Miltä tuntuu, kun rikkonaisuuden kokemuksesta saa siirtyä ylpeyteen identiteetistään.

Siinä sitä olin, hyväksyttynä ja ystävien ympäröimänä, varpaat vedessä, kun kymmenen vuotta sitten sama ajatusketju olisi johdattanut syviin vesiin, täysin asiayhteydestään irroitettuun lauseeseen ”Tilanne on varsin huono”, erään jantteriräppärin uutta levyä lainatakseni.

Yksinkertaisin rasti ei ollut yhdistelmä 2000-luvun alun asenneilmapiiriä pienessä lappilaiskaupungissa sekä homoseksuaalisuus. Nuoruus ympäristössä, jossa homoseksuaalisuutta käsittelevät kohdat skipattiin kylmän viileästi ohi terveystiedon tunneilla, ei ollut varsinaisesti parasta omanarvontunnon rakennusaikaa. Äänestys luokassa, jossa suurin osa oppilaista kertoi, ettei kaltaisilleni ihmisille kuulu oikeus virallistaa parisuhdettaan. Seksuaalikasvatusta, joka ei osu lähellekään kohdettaan.

Kaksi miestä kaupassa, yhteisellä ostoskärryllä. Ei luulisi herättävän huomiota, mutta niin se vain oli. Suuremmassa kaupungissa katseisiin voi jo vastata ylpeydellä, ”Mitä se teidän viiksikarvoja kutittaa?”

Järvivesi oli lämmintä, neljä astetta korkeampaa kuin sen pitäisi olla. Ei se enää herättänyt tunteita riittämättömyydestä, hämmennyksestä ja häpeästä. Nuoruuden jokseenkin kaukainen toive itsehyväksynnästä tuntui siinä saavutetulta.

Suurimmassa kaupungissa hengittäminen tuntuu jo helpolta. Syytä saa etsiä muualta kuin ilmanlaadusta. Sisäinen kokemus eheydestä homomiehen identiteetissä on jo itsessään radikaali saavutus. Tunne siitä, että olet tyytyväinen, sinut itsesi kanssa, on ylpeyttä puhtaimmillaan.

Itsensä rakastaminen on Pride-liikkeen ydinviesti. Lyhyempiä ja pidempiä ikuisuuksia kestänyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sorto ei ole varsinaisesti tukenut vähemmistöjen tasapainoista kasvamista itseensä. Sisäinen ääni, joka kannustaa höykyttämisen sijasta, on jokaisen sateenkaarivähemmistöön kuuluvan oikeus. Kuinka ankeaa, että sen löytämistä täytyy pitää saavutuksena.

Pride on poliittinen, muutokseen tähtäävä liike. Kamppailu hyväksynnän ja yhdenvertaisuuden puolesta on kaukana valmiista. Lainsäädännössä on jo jonkin aikaa edetty edistyksellisempään suuntaan, mutta lainsäädäntö ei ole ainoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkymiä ohjaava tekijä. Asenteet ovat edelleen harmittavan taantumuksellisia.

Avoimesti ja ylpeästi eläminen vähemmistöön kuuluvana ihmisenä on jatkuvaa itsensä likoon laittamista. Oman hyvinvoinnin asettaminen takasijalle sen puolesta, että takaperoiset näkökannat saavat niille kuuluvan vastareaktion, on jokaiselta rohkea teko.

Niinkin yksinkertainen ja tavanomainen asia, kuin yhteinen ostoskärry, muotoutuu poliittiseksi teoksi. Näinhän ei pitäisi olla, mutta niin se vain on. Kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen parisuhteen mukana saa sen painolastin, jonka seksuaalivähemmistöt vain joutuvat kantamaan.

Kun ostoksien tekeminen poikaystävän kanssa on osa yhdenvertaisuuden puolesta taistelua, ylpeys kannattelee.

Ylpeys siitä, että voi elää vapaana itsensä kehittämistä rajoittavista normeista, että voi kokea rakkautta tuntematta häpeää, että hyväksyntä ei ole riippuvainen siitä, että olen homo.

Näillä mennään, ja niin on aivan hyvä.

– Petteri Keränen

Kirjoittaja

Yksi kommentti “H – ”Varpaat vedessä”

Kommentointi ei ole käytössä.